Pienen tytön äitinä Turkissa

Millaista on olla pienen tytön äitinä Turkissa? Täällä oletetaan automaattisesti että äiti hoitaa kaikki lapseen liittyvät asiat kuten terveystarkastukset, ruoka- ja vaatehuollon, kakkavaipan vaihdot ja pyllyn pesut ja on myös aina vastuussa lapsesta 100%. Itseäni häiritsee aika usein monissa tilanteissa ettei isän edes oleteta tietävän tytön asioita tai kiinnostuvan tämän kasvuun liittyvistä asioista. Ankaran terveysaseman kontrolleissa tytön ensimmäinen hoitaja silminnähden ärsyyntyi kun isä vastaili tytön ruokailuun ja imetykseen liittyviin kysymyksiin, uudella terveysasemalla tarkistettiin tietojamme ja tytön tietojen kohdalla hoitaja kääntyi pyörivällä pallillaan puoleeni kuin isää ei sitten tämän asian suhteen tarvitsisikaan huomioida.

Hei kaverit, missä te kuppaatte?!

Osasta turkkilaisia naisia on selvästi hämmentävää että isän annetaan edes osallistua lapsen kasvatukseen tiiviisti, yleensä isät kyllä viettävät vapaapäivät lasten kanssa leikkien ja ulkoillen mutta illalla töistä saavuttaessa he eivät ala vaihtaa vaippoja tai kylvettää jälkikasvua. Joidenkin mielestä mies ei yksinkertaisesti osaa hoitaa lapsia naisen tavoin, monet kotona olevat äidit taas kokevat lapset tietyllä lailla omaisuudekseen, jota he haluavat hoitaa eivätkä mielellään luovuta tehtävää muille. Jottei taas yleistettäisi niin tunnen sellaisiakin turkkilaisia miehiä, jotka ovat mukana niin vaipanvaihdossa kuin ruuanlaitossa pienimmilleen mutta kyllä he taitavat vähemmistönä olla, ei siellä synnytyslaistosten saleissakaan vielä ruuhkaa ole miehistä. Jopa osa lääkäreistä on sitä mieltä että synnytyksen seuraaminen voi olla parisuhdettava ja molempien mieliä traumatisoiva ja vahingoittava kokemus, että näin.

Pienen tytön äitinä ympäristö on alkanut tuntua hurjan vaaralliselta, sama se on varmaan Suomessa mutta kun täällä se on monissa tilanteissa sitä oikeasti. Pihojen aidoista törröttävät terävät piikit, joihin pelkään tytön sohaisevan itsensä, jalkakäytävissä on monttuja, liikenne on älyvapaata eikä leikkipuistotkaan ole aina niin turvallisia, pultteja siellä ja irtonaisia nauloja törröttämässä tuolla. Kaikki nuo vaaranpaikat neiti kuitenkin on välttänyt ja sai kipsin käteensä ihan kotona, nojatuolilta pyllähtäessä.

Suurin kulttuuriero äitinä on se millainen äiti haluan olla. Turkkilaiset äidit kokevat tärkeiksi sen että jokainen ruoka on valmistettu alusta asti itse, lapsen voi istuttaa telkkarin ääreen tunneiksi kun tomaatteja kuoritaan ja raastetaan, sipulia pilkotaan, vihanneksia höyrytetään, lihaa vaivataan, toisella kädellä tehdään keittoa ja jossain välissä hillotaan ja säilötään. Sen lisäksi kodin pitäisi vielä aina kiiltää puhtauttaan. Itse taas viisveisaan muutamasta pölypallosta, toissapäivänä syötiin nakkeja ja makaroonia, kaikkeen ei aina aika riitä ja en kyllä halua lapseni muistavan äidillä olleen aina kiire keittin ja siivouskaapin välillä juostessa. Suurissa lelumarketeissa on kehittävien lelujen osasto, jossa on mitä kummallisempia lasta kehittävää vekotinta, minä kun luulen että kehittävintä olisi toisinaan ihan vaan lapselle jaettu aika, piirustuslehtiö ja värikynätkin riittävät, niillä saa vaikka mitä hauskaa aikaan yhdessä.

Arvatkaa onko suurin osa äideistä tuolla leikkpaikan viereisessä kahvilassa?

Nyt kun neiti on kipsinsä kanssa hieman toipilas eikä voi lentää puistoissa entiseen malliin, yritän keksiä meille kivaa puuhaa enemmin kotona. Teimme puuhapussin, vanha hiirilaukku muuntautui pussukaksi, johon leikeltiin kartongista lappusia, joille kirjoiteltiin erilaisia tehtäviä kuten ' opetellaan uusi loru' tai ' leivotaan tänään' ja ' piirretään yhdessä satu'. Sieltä voi nostaa päivittäin lapun ja sitten toimitaan sen mukaan. Kielellistä kehitystä yritän nyt tukea syksyn aikana taas rutiininomaisemmin, kiitos eräälle lukijalle, joka vinkkasi www.papunet.net sivustosta, siellä on todella kivoja pelejä, joilla voi oppia uusia sanoja!

Kyllä meilläkin katotaan telkkaria ja youtubesta suomenkielisenä Kaapoa, Turkissa taas monet lapset seuraavat vanhempien kanssa illan aikuisten sarjoja samoin uutisia, alle 10-vuotiaille tuskin on kovin terveellistä tillittää sensaatiouutisia ja aikuisten sarjojen suhdesolmuja. Turkissa varma merkki kesän loppumisesta on uusien sarjojen eli dizien alkaminen, niitä on tapana tuijottaa koko perheen voimin ja jokaiselle illalle varmasti löytyy suosikki runsaasta tarjonnasta. Koen ihan terveeksi piirteeksi sen että lapsi sopeutuu paikallisessa kulttuurissa perheen eloon ja rytmiin, tietyissä asioissa olen kuitenkin aika suomalainen kasvatusasioissa. Niinpä toisinaan lautasella on nakkia ja makaroonia eikä kolmen sortin alusta asti tehty illallinen, perheelle pitää olla omaa aikaa eikä meillä ole avoimet ovet, lapsi menee ajallaan nukkumaan eikä hillu yömyöhään kylässä. Tiedän kyllä että joidenkin turkkilaisten mielestä tapamme ovat vähintään outoja, se että mennään monissa asioissa lapsen ehdoilla koetaan täällä toisinaan loukkaukseksi vieraita kohtaan. Se että lapsi nukutetaan suurin piirtein ajoissa ihmetyttää kun isäntä (sekin vielä!) tai emäntä häviää nukuttamaan lasta tai ettei telkkarista katsota olkkarissa lasten läsnäollessa väkivaltaa tai muuta hämmentävää.

Lapsen kasvatus ja omien valintojen puolustaminen on varmasti yksi tiukimmista paikoista ulkosuomalaisen elämässä, erityisesti jos kulttuurit poikkevat paljon toisistaan. Turkissa haasteensa tuo ainakin se, että monelle on turha perustella kasvatusmetodiaan järjellisillä syillä tai tutkimustuloksilla, täällä kun vaakakupissa painaa aina enemmin periytyvä tieto ja taikausko. Moni turkkilainen äiti olisi liipaissut tytön kovia kokeneen ja värinsä menettäneen unilelun jo roskikseen, kauhea bakteerikasa mitä se raahaa perässään, meille se on taas tytön kannalta tärkeä turva, johon on hyvä haudata nassunsa vaikkapa kun joutuu röntgeniin väänneltäväksi tai ortopedille kipsattavaksi.