Jos joutuu häpeämään omaa puolisoaan?

Olen saanut muutamankin kommentin blogiini, jossa lukija on kertonut häpeävänsä turkkilaista puolisoaan, osa tuttavista on kääntänyt selkänsä kun kuvioihin on ilmestynyt ulkomaalainen mies, osa työkavereista alkanut vilkuilemaan ja juoruilemaan selän takana. Eikä ulkomaalainen mies, vaan nimenomaan turkkilainen.

Turkkilaisilla on ikävä kaiku lähes kaikkialle mihin menet, ensimmäisen aallon turkkilaiset lähtivät töihin Saksaan jo 70-luvun vaihteessa, aallot ovat laimentuneet mutta menijöitä on riittänyt, ensiaalloissa muuttaneista monet olivat kouluttautuneita ja sopeutuivat yhteiskuntaan, myöhemmin saapuneet olivat usein kouluttamattomia, köyhiltä alueilta ja päätyivät pyörimään enemminkin omissa piireissään kuin tutustumaan uuteen kulttuuriin. Maailmalle tultiin tekemään rahaa, jota lähetettiin kotimaahan ja suunniteltiin paluuta. Suomi poikkeaa Saksan ja muiden Länsi-Euroopan maiden kohdalla siinä, että kun muihin maihin saavuttiin usein töihin tehtaisiin, niin Suomeen tultiin yksittäisten avioliittojen kautta ja myöhemmin muiden perhesiteiden takia.

Moni Turkissa asuva turkkilainen ei ehkä edes ymmärrä niitä stereotypioita ja tunteita, joita heihin kohdistuu, osalle turkkilaisista se maailma on ihan vieras, suomalaiset pikkukaupungit, joiden katuja reunustavat turkkilaiset kebappizzeriat tai yökerhot, joissa notkuu turkkilaismiesten sama jengi illasta toiseen. Suomessa turkkilaisten paikallinen puoliso on monesti tuomittu saamaan tyhmän, läskin ja kotiorjan maineen. Onpa noloa ja säälittävää että joutuu tyytymään tuollaiseen halpisgigoloon, karvakäteen ja kebapin pyörittäjään.
 
Turkkilaisiin kohdistuu myös historiaan liittyvää pelkoa ja negatiivisia tunteita, Armenian kansanmurha, Kyproksen hankala kysymys ja Ottomaanien suurvalta ja sotaisat turkkilaiset, pelottava kansa ja niin itsepäinen, historiasta puhuttaessa turkkilaiset harvoin saavat osakseen piiruakaan ymmärrystä, toisinaan tuntuu että joissakin tapauksissa voisivat saada vähän enemminkin puolueettomia puheenvuoroja.

Turkkilaisissa ärsyttää ainakin ylikorostunut isänmaallisuus, islamin usko, vahva itsetunto ja sen esille tuominen. Suomalainen on ihan toisenlainen matkustaessaan tai muuttaessaan toiseen kulttuuriin, suomalaisen silmät loistavat kun pääsee seuraamaan kansantanssiesitystä, suomalainen kiittelee ja kumartelee paikallisin tavoin heti ensimmäisen päivän jälkeen, opettelee muutamia paikallisia sanoja ja maistelee innoissaan mitä omituisimpia ruokaerikoisuuksia hihkuen miten mielenkiintoista kaikki on. No, turkkilainen taas, kieltäytyy kaikista ruokaerikoisuuksista, tökkii epäilyn vallassa ruokia ja haluaa turkkilaiseen ravintolaan, hän ei kumartele vaan haluaa suureen ääneen lähimpään ostariin, puhuu turkkia ja ihmettelee miksei häntä ymmärretä.

Turkkilaisten sanalliset taidot ja sosiaalinen älykkyys saavat suomalaisen polvilleen ja myös ärsyyntymään, turkkilaista kun pitäisi osata kuunnella rivien välistä ja olla kuulematta ylisanoja, selkokieliselle ja harvasanaiselle suomalaiselle se on hankalaa ja yhteys katoaa. Turkkilainen on ylpeä itsestään ja maastaan ja se näkyy ja kuuluu, turkkilainen ei hallitse suomalaista suodattamista ettei itseään aina tarvitse kehua puhki ja taas suomalaista ärsyttää.

Kaikki turkkilaiset eivät tietenkään ole samanlaisia mutta kuva turkkilaisesta on aika muuttumaton, se ei ainakaan ole tavallinen turkkilainen nainen matkalla töihin ryhdikkäänä, eikä nuori vaihtoehto opiskelija plakaatti kädessä puolustamassa luontoa, se ei myöskään ole normaali kaksilapsinen perhe kerrostaloasunnon parvekkeella pelaamassa lautapeliä tai kalju silmälasipäinen yksinhuoltajaisä leipomassa. Sellaisiakin on. Mielikuva on kuitenkin usein hikinen kebapäijä, tupakka huulessa kiroilemassa ja huijaamassa kaikkia, ihan koko ajan, Suomen valtiota, suomalaista vaimoaan, työläisiään, liikekumppaneitaan, sitä pieneen kylään jäänyttä vaimoaan ja perhettään. Sellaisiakin vielä on.

Jos Suomessa on löytänyt puolisokseen turkkilaisen miehen niin olisi toivottavaa ettei häntä tarvitse hävetä. Jos häntä pitää hävetä niin silloin jossain on vikaa? Joko on löytänyt vääränlaisen yksilön tai sitten ulkomaalaisen kanssa oleminen Suomessa tuntuu liian suurelta ponnistukselta, jos vikaa on vain ulkopuolisissa paineissa eikä miehessä, on kohtuutonta laittaa ulkomaalainen puoliso sellaisen myllyn läpi, jossa ei saa aina tukea ulkopuolisilta muttei myöskään puolisoltaan. Henkilö, joka työskentelee kebapravintolassakaan ei ole stereotypian mukainen, hän tekee töitä, elättää perhettä ja työllistää, jos se on noloa niin silloin on hyvä vaipua vuoropuheluun itsensä kanssa, mikä onkaan tärkeää, mitä muut ajattelevat vai mitä itse tuntee?

Itse ulkomaalaisena olisi aika kova kohtalo jos mieheni joutuisi häpeilemään minua, piilottelemaan ulkomaalaista puolisoaan, joka ei kuitenkaan osaa mitään, ei ihan täydellistä turkkia, ei kaikenmaailman turkkilaisia perinneruokia tai hoitaa lastakaan ihan niinkuin turkkilainen vain osaa. Ulkomaalaisen puolison ottaessa on hyvä miettiä että kummankaan ulkomaalaisuus ei aina välttämättä tule olemaan eduksi, aina tulee olemaan ihmisiä jotka eivät hyväksy ulkomaalaista, sen tapoja, ulkonäköä tai tavoitteita. Niin Suomessa kuin Turkissa.