Täällä me asumme!

Yli viikko izmriläisenä on hujahtanut nopeasti, mies aloittaa työt ensi viikolla joten olemme järjestelleet asuntoa ja tutustuneet kulmakuntaan. Kalassa on käyty, syöty paikallista pikaruokaa eli kumrua, korkattu kalakausi ja tehty mezeitä, istuttu parvekkeella ja ajeltu lautoilla sekä hommattu paikallinen kulkukortti metroon ja lauttaan, tehty ostoksia kaupunginosamme uudella alueella ja hiljalleen kotiuduttu uusiin kuvioihin, tutustuttu puistoihin, naapurin koiriin ja kissoihin, saatu neuvoja naapureilta ja eksytty muutaman kerran.

Kun pähkäilimme mihin alueelle Izmiriä muutamme, oli valinta lopulta aika helppo. Karşiyaka on viihtyisä alue, jossa on hyvät palvelut, pankit ja paljon pikkuliikkeitä, kahviloita ja ravintoloita, vehreitä puistoja eikä kovaa liikennettä. Kotoa metropysäkille on matkaa 5 minuuttia ja lauttasatamaan noin vartti, tytön kanssa on helppo liikkua sillä alueella ei ole mäkiä, kotikatumme on rauhallinen pikkukatu ja suurempien katujen jalkakäytävät niin leveitä että tuhatta ja sataa paineleva neitikin saa juosta melko vapaasti.

Samassa korttelissa on puisto, tenniskenttä, koriskenttä ja lasten leikkipaikka, kissoja on jokaisella pihalla ja laumoittain puistoissa, tytön on tietysti moikattava jokaista kissaa ja koiraa joten eteneminen on toisinaan hidasta. Ankaran virkamiesmäisen jähmeyden jälkeen paikalliset vaikuttavat rennommilta ja äänekkäimmiltä, tieltä kantautuu tasaiseen tahtiin rinkelinmyyjän tai tomaattikauppiaan kutsuhuudot, iltaisin parvekkeilla kilisee ja kuuluu käkätys, perheriitojen kuulemiseltakaan ei voi välttyä keittiön puolen kuilun kautta.

Ankarassa tottuu ihmisten pällistelyyn, täällä juuri kukaan ei kiinnitä ulkomaalaiseen huomiota, ainoastaan aamupäivän aikana olen kuullut vastaantulijoiden puhuvan ruotsia, saksaa ja ranskaa, korttelipäällikkömme ei mennyt toimissaan sekaisin kun veimme toimistoon kirjautumispaperia eikä naapurustossa kukaan ole sen tarkemmin tuntunut kiinnittävän huomiota ulkomaalaisuuteeni. Ankarassa kaikki olettavat ulkomaalaisen puhuvan turkkia, Izmirissä taas kukaan ei oleta mitään. 

Olin tyystin unohtanut että rannikkoalueilla ulkomaalaispoliisissa meininki on ruuhkaisempaa kuin Ankarassa, jossa asioitaan voi mennä hoitamaan aina ilman sen suurempia jonotuksia ja vuoronumeroita, portaissa vastaan vyöryvä ulkomaalaismassa ja otsastaan hikeä pyyhkivät poliisit palauttivat mieleen Antalyan alueen touhut ja tajusin että iltapäivällä on ihan turha enää yrittää saada asioita hoidettua, syvä huokaus ja seuraavana aamuna uusi yritys. Lisää virastohommista ja niiden etenemisestä tarinaa myöhemmin tällä viikolla kunhan ne on hoidettu loppuun.

Mies on käynyt tietenkin kalastamassa, me tytön kanssa olemme käyneet tuoksuttelemassa samalla meri-ilmaa ja tökkimässä saaliskaloja, vieneet aamupalaleivät ja termosteetä mukanamme, tytön viikon sana on ollut vettävettävettä ja sitähän riittää. Ankaran jälkeen on piristävää hypätä aamulla varhain lenkille koiran kanssa, kadut ovat rauhallisia ja ilma puhdas, liikkuminen tytön kanssa niin rattailla kuin kävellen on helppoa ja kaikki on lähellä.

 

Aamulla virastoasioiden hoitamisen jälkeen toisella puolella lahtea Konakissa suuntasin basaarialueelle, joka oli vielä aamuhorteessa, kukaan ei huudellut tai tyrkyttänyt tuotteita. Kemeraltin basaarialue on sokkeloinen mutta kiva siitä ettei se ole suunnattu vain turisteille, seassa on tavallisia ketjuliikkeitä, yhdellä pätkällä liha-, kala- ja kanakauppiaat toisella puolella turkkilaisten juhlavaatteiden myyjät, farkku- ja teepaitakauppiaat kyllä näyttivät siltä että aamuteen ja virkoamisen jälkeen heistä irtoaa kunnon basaarimyyjän ainesta.

 

Izmir on levittäytynyt kuin hevosenkenkä lahdenpohjukan ympärille, kaksi metroreittiä ja eri kaupunginosien välillä suhaavat lautat helpottavat liikkumista. Izmir ei ole vain vaurautta ja jasmiinintuoksua, alueella on paljon varattomia mustalaisia, joista ainakin osa ikävä kyllä kunnostautuu taskuvarkaina, kauempana merenrannasta on laittomia kortteleita ja siellä tuskin tuoksuu meri. Oma kaupunginosamme jakautuu eri osiin, kaksi lauttaterminaalia huolehtivat siitä että lahden toiselta puolelta pääsee jatkuvalla syötöllä kotiin, niemenkärjessä siintää mavişehirin uusi asuinalue korkeine kerrostaloineen ja asuinalueineen, siellä oleviin ostospaikkoihin pääsee kätevästi kadunkulmia kiertävillä linjatakseilla tai kauppojen maksuttomilla minibusseilla. Siellä vieraillessamme tuli jälleen todettua etteivät uutuuttaan hohtavat kerrostalokompleksit ja suljetut piha-alueet taida olla meitä varten. Uudessa kodissamme on tilaa niin että matkalla olkkarista makkariin ehtii miettimään muutamankin ajatuksen, kylpyhuone ja keittiö ovat vanhahkoja, siltikin valitsen mieluummin hieman ränkän vessan ja kylpyammeen kunhan saan asua pienellä kadulla kävelymatkan päässä elämänmakuisista kahviloista, leipäkaupoista ja pienistä liikkeistä, musiikin kaiku ja ihmisten hälinä saa kuulua omalle parvekkeelle.

Ensi vaikutelma kaupungista on että täällä on sopivassa suhteessa paikallisuutta ja länsimaalaisuuden tuulia, kaupunki on eloisa ja eri kaupunginosista paljastuu aina oma palanen Turkkia, kaikkea vähän sikin sokin lahden eri puolilla. Tällä viikolla lisää tarinoita Izmiriin tutustumisesta, virastokiemuroita kunhan ne on hoidettu loppuun, tulossa on myös alueen reseptejä ja nyt jos koskaan on hyvä aika heittää toivepostauksella, toteutan niitä sitten ajan kanssa.