keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Turkki liikkuu

Viime vuonna Länsi-Turkissa Aydinin maakunnassa tehtiin arkeologinen löytö, maan alta paljastui noin 700 vuoden takainen urheilustadion. Tutkimusten mukaan stadion on ollut suuri ja melko nykyaikainen laitos ja alueelta löytynyt liikuntahalli muistuttaa nykyisiä liikuntatiloja.

Hürrieyt lehden artikkeliin pääset tästä.

Tämän päivän katukuvassa ei huomaa turkkilaisten liikunnallista puolta sillä paikalliset eivät ole mitään hyötyliikkujia. Joka paikkaan liikutaan autolla tai julkisilla, jos vaan voidaan. Entisellä työpaikalla paikalliset jaksoivat ihmetellä miksi ihmeessä kävelen tappomäkiä töihin kun bussikin kulkisi. Se on se liikkumisen ilo ja kunnosta huolenpito- lausahdus ei saanut mitään vastakaikua työkavereilta. Turkkilaisittain köyhät kävelevät, siitä seuraava yhteiskuntaluokka liikkuu kotterobusseilla eli dolmuksilla ja siitä ylöspäin mentäessä liikutaan autolla, aina parempi jos on oma kuljettaja. Jalankulkijoita kohtaan ei tunneta minkäänlaista sympatiaa vaan ne ovat ihan vapaata riistaa autoilijoille, joita saa varoa jopa jalkakäytävillä. Toisinsanoen vain idiootti kävelee, se suomalainen.

Muutama vuosi sitten iskin lenkkarit jalkaan ja ajattelin aloittaa juoksemisen meidän kulmilla. Huono idea. Jalkakäytävien keskelle on istutettu puita, ne ovat meidän vanhalla keskusta-alueella tuhottoman kapeita ja autojen seassa juokseminen on itsemurhaa. Huomasin suuren osan lenkkiä olevan pelkkää tuskastuttavaa tyhjäkäyntiä risteyksissä odotellen. Kun löysin sitten leveämmän jalkakäytävän, seisahtuivat mummot ostoskasseineen ja töistä palaavat virkapukuiset tuijottamaan, olipa leppoisaa hölkkää. Siirryin siis kiltisti kuntosalille ja ulkolenkit vaihtuivat kävelytahtiin sillä mäkiä ylös alas mennessä on kunto noussut, sen huomaa kun saa vieraita Suomesta ja mäkinen maasto tekee siihen tottumattomille tepposet.


Muistelisin että vuoden 2003 tienoilla kiinnitin huomiota Antalyan alueella työskennellessäni liikuntakärpäsen puraisun saaneisiin turkkilaisiin naisiin. Siihen asti tuntui että ainoa liikuntamuoto joka näkyi oli jalkapallo ja toki vain miesten sellainen. Kun ohittelin ranta-alueita aamutuimaan, näin naisten kuntopiirejä, lenkkiporukoita ja uimareita, nykyisin monissa kaupungeissa toimii naisten kuntosaleja ja jumpparyhmiä, meidän kaupunginosassa järjestetään valtion huokeita jumppatunteja naisille ja erilaisia kuntosalejakin on runsaasti. Puistoihin on pystytetty ulkokuntosaleja, joita kotirouvat käyttävät ahkerasti, monilla alueilla on myös juoksuratoja, joissa askellus ja juoksu on miellyttävämpää kuin keskikaupungilla.

Turkkilaisten naisten ykkössyy lähteä liikkeelle on ulkonäkö. Hyvin harva hakee mukavaa harrastusta pitkäksi aikaa tai toivoo kunnon kohoavan, tarkoitus on yleensä pudottaa painoa ja kun se on tehty, loppuu liikunta. Mistä lie johtuu, monia myös vaivaa kummallinen heikotus ja verenpaineen ailahtelu aina kun pitäisi kävellä portaat tai tehdä jotain yleishyödyllistä, jossa hiki lentää. Tässä on kulttuuriero, suomalainen nainen kyntää ja kaivaa hullunkiilto silmissä vaikka kasvimaata, juoksee raput ylös ja lähtee koiran kanssa vesisateeseen lenkille. Turkkilaisissa perheissä mies kyntää ja kaivaa, nainen ajelee hissillä eikä todellakaan astu ulos jos ei ole pakko. Se on epänaisellista ja jotenkin niin köyhälistön meininkiä. Hyvässä muistissa ovat edellisen työpaikan virkistypäivät, turkkilaiset naiset väkipakolla raahattu urheilulliseen maastoon, istumassa tylsistyneinä tupakka suussa ja suomalaiset pelaamassa mölkkyä.


Tarjolla on joitakin äiti-vauva liikuntamuotoja, vauvajoogaa ja jumppaa. Hinnat karsivat harrastuksen vain varakkaille sillä tuntihinta pyörii reilusti yli 20 eurossa. Vauvauintia ei juurikaan tunneta ja sitä on mahdollisuus harrastaa vain Istanbulissa. Hienoimmilla kuntosaleilla on lapsiparkki, jossa nappula voi olla valvovan silmän alla leikkimässä kun vanhemmat kuntoilevat. Juoksurattaita en ole nähnyt koskaan Turkissa eli mitään kuntolenkkejä ei rattaiden kanssa ole tapana harrastaa, paitsi minulla. Moni mies on auliisti tarjoutunut auttamaan kun olen lenkitellyt tytön kanssa jyrkkiä mäkiä ylös, ei kiitos ja lisää vauhtia, aina parempi jos on muutama raskas kauppakassi tavaratilassa tuomassa lisää haastetta. Sekopää suomalainen.

Konservatiivisissa piireissä naisten liikunta saattaa muodostua ongelmaksi, olen nähnyt kuinka mies tulee hakemaan naista pois aerobick tunnilta, koska siellä on häpeällistä pomppia koko kansan nähden. Ainakin Ankarasa tuntuu että eläkeläiset ovat aktivoituneet viime aikoina, he kävelevät ja jumppaavat puistoissa. Mielenkiintoinen piirre on myös se että, monet tulevat kävelemään puistoihin tai jalkapallokentille ympyrää, luulisi olevan mielekkäämpää valita eri reittejä eikä aina kiertää samaa ympyrää tunnista toiseen. Lähipuistossamme on kolmen miehen tuttu eläkeläiskopla, joka kävelee ympyrää joka aamu samaan aikaan reilun tunnin, sen päätteeksi istutaan lukemaan lehdet ja pidetään päivän tulikivenkatkuinen poliittinen tuokio.


Harrastaminen on tietyllä lailla rahakysymys, vähän isommille lapsille on tarjolla jalkapalloklubeja, balettia, lentopallo- ja koriskerhoja, karatea, judoa ja vaikka mitä mutta ne maksavat. Yksityisissä kouluissa harrastetaan jo ihan koulun puolesta ja valtion kouluissakin liikuntatunneilla, mutta todellinen liikunnanilo lähtee mielestäni siitä että löytää oman lajin tai tavan liikkua. Vilkas suurkaupunki ei ole lapsen vapaalle liikkumiselle ihanteellinen paikka, missä pyöräillään tai mihin rakennetaan majoja? Ne lapset joilla ei mahdollisuutta osallistua urheilukerhoihin tyytyvät puistoihin, tosin siellä kuvio on aina sama, pojat pelaavat jalista ja tytöt jäävät katselijoiksi kentän laidalle. Ainakin itselle liikunnan arvostus tulee kotoa, on liikuttu talvella ja kesällä, tehty pitkiä kävelyitä ja viety harrastamaan niin balettia kuin pesäpalloakin. Aika harvoin olen nähnyt turkkilaisia perheitä yhdessä liikkumassa, korkeintaan ostarin tasoista toiseen siirtymässä. Liikunta on pakkopullaa eikä elämäntapa.

Telkkarissa terveydenalan ammattilaiset kertovat päivästä toiseen eri sairauksien synnystä, turkkilaisten kansansairauksista, antavat ohjeita ja neuvoja. Moni hakee nopeaa apua yrttisekotuksista ja piikeistä sekä laihdutusvalmisteista. Kaikkea ollaan valmiita kokeilemaan mutta harvemmin sitä liikuntaa ja terveellistä ruokavaliota, ainakaan kovin pitkäjänteisesti. Kuinka monesti olen kuullut kun naiset valittavat kiloistaan mutta eivät ole valmiita tekemään mitään, leipää en jätä ja liikkeelle en lähde, tai oman sukulaismiehen vakavien sydänongelmien jälkeen edelleen nauttivan vaimon tekemistä ruuista joissa on valtavat määrät voita ja suolaa, kun se on tottunut.

Eri yhteiskuntaluokissa liikutaan eri tavoin jos liikutaan, varakkaimmat yhdistävät huippukalliseen kuntoiluklubiin yleensä selluliittihoitoja, joita on Turkissa tarjolla runsaasti. Eri kaupunginosien kuntosalit vaihtelevat ihan asukastyypin mukaan, tietyillä alueilla on hikisaleja, joissa on nyrkkeilyä ja painonostoa suunnattuna vain miehille ja toisilla alueilla enemmin sekasaleja. Itse käyn sekasalilla, jossa on väkeä laidasta laitaan, nuoria poikia, jotka haluavat kasvattaa rintalihaksia ja eläkeläisrouvia, jotka ovat kokeneet herätyksen elämäntapamuutokseen. Mutta se onkin jo toinen juttu koko kuntosali kaikessa turkkilaisuudessaan ja liikkumisen riemussaan.

Tämä kirjoitus poiki Minen juoksuhaasteestaJuoksemaan en siis lähde mutta kävelylenkeille kylläkin, eilisessa aurinkoisessa säässä jolkoteltiin tytön kanssa ihan lähikulmilla ja tässä kuvasatoa.

Tästä lähdetään, heti alkuun löysät pois!
 Mäen harjalle saavuttaessa oikealla häämöttävät Sheraton ja Hilton hotellit.











Käännytään postin kulmalta alas.
Sinne vielä korkeammalle jää EU-talo.

Pyykkipäivä, rinnetonttien ongelma on vajoava maa, joten maatason asunnoissa
 tehdään usein remonttia.
Yli mentiin taas jostain mistä päästiin, ei liikennevaloja eikä suojateitä.
Viehättävän sinisen talon kulmalta aloitettiin nousu ylös ja kohti kotia.
Ohitettiin valtion vanhainkodin laajennustyömaa.
Lopuksi vielä haettiin kanamunia munamieheltä ja sitten kotia.


                                                                                                                                                                                                              














4 kommenttia:

  1. Petra, ei täälläkään juosta. Tai no satunnaisia juoksuaskelia alamäissä. Nousut on niin tappavia, että hyvä jos ei tarvi kontata.

    VastaaPoista
  2. Mine: Joo en juokse minakaan sen aiemman kokeilun jalkeen, ihan sen alyttöman tuijottelunkaan takia. Kavely on mukavaa kun ehtii katsellakin kaikkea mielenkiintoista.

    VastaaPoista
  3. Huomaan suuren eron Ankaran ja Antalyan välillä. Täällä Antalyassa aamuisin kun lähden töihin en ole päästä pois pihasta, kun lenkkeilijöitä ja kävelijöitä menee meidän talon ohi jo klo 07.00.Itsekin olen kävellyt tätä ainoaa yhdistettuä kävely/pyöräilytietä aina silloin tällöin, viikonloppuisin aurinkoisella ilmalla on melkein tungosta. Vaikka kävelytie onkin, olin jäädä auton alle jokin aika sitten, kun risteyksiä on runsaasti ja kävelin reipasta tahtia jo kotia päin kun iso katumaasturi kääntyi aivan edestäni, ja jos en olisi sattumalta katsonut kadun suuntaan niin alle olisin jäänyt. Välillä lapset haluavat pyöräilemään ja rullaluistelemaan ja en halua heitä yksin päästää juuri tonteille kääntyvien autojen takia. Nyt tosin on ollut todella sateinen talvi joten kuntosalilla on tullut käytyä. Ankaran mäissä kunto nousee, itsellekin Ayrancin mäet tulivat aikoinaan tutuiksi. Ei siellä muita äitejä näkynyt:)

    VastaaPoista
  4. Lennu: Ankara on kaikessa konservatiivisempi kun Antalya, tai mika vaan paikka rannikolla. Olen nahnyt yhden lenkkeilijan meidan kulmilla mutta tosiaan rannikolla lenkkeily on ihan normaalia puuhaa. Ei ole nakynyt muita aiteja edelleenkaan lenkkeilemassa, tuskin nakyykaan. Mina kylla muuttaisin rannikolle vaikka tasta istumalta jos olisi mahdollisuus! Ihanaa kevatta Antalyaan!

    VastaaPoista

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!