torstai 14. maaliskuuta 2013

Lapsuus ennen ja nyt

Vietin lapsuuden Etelä-Karjalassa, isoisäni rakentamassa talossa, jossa komentoa piti mamma ja me vanhempieni kanssa pidimme taloa yläkerrassa. Vielä 70- ja 80-luvulla oli hyvin yleistä asua isovanhempien kanssa samassa talossa kun nykyään jo parikymppisillä tuntuu olevan yksin sen kokoinen talo keskenään. Talo rajoittui pihan puolelta metsään, johon sukellettiin leikkimään kesät talvet lähitalojen lasten kanssa. Mamma teki mehut, hillot ja pakasteet pihan omasta tarjonnasta, aina oli joku kotona, kalakeittoa ja lettuja pöydässä ja jos jotain puuttui kipastiin tien yli Selman kauppaan ostoksille. Ainakin näin jälkikäteen haikailen sen ajan idyllisyyden perään.

Saimaa ja kesä
Lapsuudessani ulko-ovi oli usein auki, mamman sukulaisia tai vanhempien ystäviä kylässä ja lauantaisin suvun kesken saunailta, sen jälkeen katsottiin Bergerac ja syötiin saunamakkaraa kera kotikaljan. Nykyisin meillä on hälytysjärjestelmä, viimeeksi eilen hälytyskeskuksesta soitettiin tarkistus miksi järjestelmää ei ole käytetty viime aikoina ja varoiteltiin murtovarkaista sekä hiippareista, tuskin meidän mamma edes tiesi mikä on murtohälytin. Esikoulumatka hoitui läpi metsän ja koulu näkyi melkein kotiportilta. Täällä lasta ei lasketa mihinkään kävellen yksin, kouluihin haetaan kotiovelta ja saatetaan takaisin ovelle, monissa isommissa talokomplekseissa on vartija portilla vahtimassa niin sisään- kuin ulostulijatkin.

Ellei lasten äiti ole turkkilainen kotiäiti, on todennäköistä että kotona odottaa koulun jälkeen mummo tai muu sukulainen ellei sitten hoitaja. En ole koskaan kuullut että turkkilaisia lapsia rohkaistaisiin tekemään itse välipalaa sillä se odottaa valmiina. Turkissa perhe on tiivis ja erityisesti perheen mies on vastuussa koko pesueesta, hänen tulee tietää missä kukin on ja milloin saapuu, ostareilla ei vetelehditä kuten halutaan eikä kavereille mennä ilmoittamatta, lapsia kuskataan aika vanhoiksi joka paikkaan eikä moni anna heidän liikkua julkisilla yksin. En nyt muista kuinka vanha olin kun kävin yksin kioskilla irttariostoksilla, aika pieni kuitenkin ja siihen tarvittiin muutama tienylityskin, pennit tiskiin ja pussiin merkkareita ja nallekarkkeja. Kouluun ajelin fillarilla, kesät talvet mikä saa turkkilaiset pudistelemaan päätään, kuinka edesvastuutonta. Jonkunlainen kultainen keskitie on löydettävä tässäkin asiassa, avain kaulassa en lasta aio ovesta ulos laskea pyörän selkään mutta välipalaa voi opetella tekemään itse ja viemään roskat.

Lapsuuteni kesinä suunnattiin kesäsiirtolaan tai mökille, ensimmäisen kokeilin kerran kun muutkin ja muut kesät vietin mökillä pitkälle teini-ikään. Paikallisista lapsista monilla ei ole mahdollisuutta kunnon lomaan, harva turkkilainen matkustaa ulkomaille lomalle, useampi sukuloimaan. Suurin osa turkkilaisista lomailee kotimaan kohteissa, se on kielitaidon ja hinnan takia helpoin tapa, ne joilla on käytössä suurempia summia suuntaavat vaikkapa kiertomatkalle tai jenkkeihin, iso osa lapsista laitetaan kesäkouluun, sillä vanhempien lomat ovat lyhyitä. Ehkäpä jossain maaseudulla on idyllisiä kesiä, jossa lapset juoksentelevat pitkin taurusvuoriston rinteitä tai mustanmeren laaksoissa elleivät sitten joudu teeviljelmille töihin.

Turkin Tv syytää sensaatiouutisia tunnista toiseen joka toiselta kanavalta pitkin iltaa, netistä tulee vilkaistua uutiset kerran päivässä, mielen syövereistä on helppo kaivaa uutisia joka tilanteeseen, poika hukkui oman pihan lammikkoon, lapsi putosi viemärikuiluun, yliajaja vaanii lapsia jne. Maailma tuskin on kovin paljon turvattomampi kun omassakaan lapsuudessa mutta joka ikinen tarina löytää tiensä tietoisuuteemme, jokainen onnettomasti loukkaantunut ja menehtynyt on nopeasti reposteltu, pureskeltu ja jäämme odottamaan seuraavaa, tuntuu että nuo samaiset kohtalot ja vaarat vaanivat heti oven takana kun ulos astuu.

Taattua turkkilaista joukkoliikennettä, sullomisen ja nopeuden ennätyksiä pilkkahintaan.

Turkkilainen yhteiskunta ei ole vaaroista vapaa eikä kukaan paikallinen sitä oletakaan. Suomessa taas on tuudittauduttu siihen että kaikki on mahdollisimman turvallista, ihmiset käyttävät heijastimia ja lapset istuvat turvaistuimissa, mainoskyltit eivät kaadu niskaa eikä tien keskellä ole monttua. Joku vastaa aina jostain ja ottaa vastuun virheistä. Liikenne on Turkissa kaoottista, yksisuuntaista ajetaan molempiin suuntiin eikä voi luottaa ettei punaisten takaa joku tulisi, jalkakäytävällä vastaan saattaa tulla moottoripyörä. Täällä ihmiset ovat taipuvaisia fatalismiin, jos jotain on sattuakseen niin se sattuu, autoihin on sulloutunut sikin sokin sukua, lapset siellä seassa, kaupunki ei vastaa jos kävelet monttuun tai kaadut jäisellä kadulla eikä juuri kukaan tiedä mikä on heijastin. Jos Suomessa kerrostalon ikkuna tipahtaisi keskella jalkakäytävää tuulisella säällä, asia tuskin jäisi siihen, täällä kiitetään Allahia tai kohtaloa ja jatketaan matkaa sen enempää asiaa miettimättä, huomiselle päivälle on omat ongelmansa ja tipahtelevat asiansa.

Sosiaalinen media on tuonut hyvääkin neuroottisuuden lisääntymisestä huolimatta, yhteydenpidon helppouden. Meillä skype soi harvasen ilta, mummi ja ukki sekä ystävät ja sukulaiset soittavat ja näin säilyy yhteys tytön kanssa ja tulee höpöteltyä kuulumiset pitkän kaavan mukaan kun ei tarvitse murehtia puhelinlaskuja. Omassa lapsuudessani puhelimella soitettiin vain asiaa eikä kyllä ulkomaille koskaan, ensimmäinen pidempi ulkomailla oleiluni osui 90-luvun loppupuolelle, jolloin yhteydenpito hoitui kirjeitse ja sovittunu aikana tulevina puheluina asuinpaikkani lankapuhelimeen, voi niitä aikoja. Kuka jaksaa vielä kirjoittaa kirjeitä, nostan hattua sellaisille.

Niitä verta ja suolenpätkiä sensaatiouutisia en ole juuri enää katsonut, telkkarista avataan mieluummin lastenkanava ja mikä parasta sieltä tulee lastenuutiset, jotka sopivat hyvin minullekin. Ikkunoita voi tippua ja monttuja ilmestyä eteen mutta elämää ei voi pelätä, oma lapsuus ja tytön lapsuus voivat olla erilaisia mutta aivan varmasti vanhemmat ovat käyneet läpi samanlaisia pelonsekaisia tuntoja lastensa puolesta ennen ja nyt, aiheet saattavat muuttua mutta tuntemukset ovat varmasti samanlaisia.



14 kommenttia:

  1. Kiitos, olipa mielenkiintoinen postaus. Mutta skype on kyllä loistava keksintö, jolla on kiva pitää yhteyttä jos rakkaat ja ystävät asuvat vähän kauempana.

    VastaaPoista
  2. Nonna: Kiitos! Skypesta on tullut huomaamatta meidan perheelle todella tarkea yhteydenpitoon kaukana asuviin. Kavinkin jo kurkkimassa blogiasi, palaan paremmalla ajalla uudelleen!

    VastaaPoista
  3. Lapsuus on tosiaan niin kovin toisenlainen meidänkin omilla. Siinä missä itse vietti lapsuuden pihalla korttelin lasten kanssa leikkien, nämä nököttää sisällä, ellei niiden kanssa lähde jonnekin. Ja toisaalta, nämä ne näkee maailmaa, jos viitsivät katsoa. Itse pääsin elämäni ekan kerran lentokoneeseen 12-vuotiaana ja toisen kerran 24-vuotiaana. Sen jälkeen on tahti vähän tiivistynyt:). Kuopus teki kaksi lentomatkaa ennen kuin täytti 6kk.

    VastaaPoista
  4. MIelenkiintoista pohdintaa! Lasten uutiset kuulostavat hyviltä ja sopisivat varmaan mullekin. En enää meinaa uskaltaa katsoa oikeita uutisia juuri ollenkaan kun ne niin masentavat. Luen kyllä otsikot netistä, että olen jollain tasolla perillä siitä missä mennään.

    Jossain vaiheessa olin ahdistunut siitä miten erilaiselta näyttää lasteni elämä minun lapsuuteeni verrattuna, mutta jotenkin nyt kun lapset ovat vähän kasvaneet heidän lapsuudestaan on tullut heidän näköisensä eikä se tunnu enää niin vieraalta.

    VastaaPoista
  5. Mine: Omassa lapsuudessa meita ei saanut sisalle kun vakisin, aina oltiin ulkona. Mina olin ekaa kertaa ulkomaanmatkalla 7v. mutta siihen aikaan oli harvinaista ja iso juttu paasta matkalle, nykyisin se on niin arkipaivaa monille, maailma on kutistunut kaikissa muodoissa niista paivista. Ihaninta itselle lapsuudessa oli kuitenkin se puuhailu ulkona ja etta aina oli joku aikuinen jolla oli aikaa. Toivottavasti ne samat jutut voi tarjota myös omalle lapselle.

    Kata:Klikkaan monesti nettisivut kiinni jos eteen lajahtaa sellainen otsikko etta tiedan potevani maailmantuskaa loppupaivan. Aika kultaa muistot omasta lapsuudesta ja oma lapsikin kokee lapsuutensa eri tavoin miten mina sen naen. Kaipaan kylla niilta ajoilta sita rauhaa kun ei ollut tata kamalaa mediatulvaa.

    VastaaPoista
  6. Hei Petra!

    Mielenkiinnosta kyselen nyt tähän väliin, että mitä miehesi tykkäsi Suomesta, kun olitte täällä? Ja oliko miehelläsi Suomessa töitä? Vai onko niin että olette alunperin tavanneet Turkissa ja miehesi ei ole nähnytkään suomea?

    Minun mieheni on asunut Suomessa nyt 5 vuotta. Hän ymmärtää todella hyvin suomenkieltä ja puhuukin sitä. Tosin sanajärjestyksissä ja sanojen lausumisissa on joskus vaikeuksia. Mutta sehän on ihan normaalia, kun ei ole kuitenkaan omasta äidinkielestä kyse.

    Eilen saimme tietää ihanan yllätyksen! :) Mieheni oli työhaastattelussa ja sai tämän hakemansa työpaikan! Kyseessä on nyt ihan kunnon suomalainen lounasravintolan työ. Mieheni ei ole koskaan aikaisemmin saanut suomessa kunnon töitä (tosin ei hänellä ole ollutkaan ketään, joka olisi näin hyvin auttanut työnhaussa). Mieheni on tähän mennessä ollut aina palkattomana työharjoitteluissa turkkilaisten ystäviensä pizzerioissa. Joskus saattanut saada 12 tuntisen pitkän työpäivän jälkeen vain pienen rahasumman käteen.. Mutta voit vaan kuvitella kuinka onnellisia me molemmat nyt olemme! Mieheni saa tehdä työtään ruoanlaiton parissa ihan kunnon suomalaisessa hienossa ravintolassa! Nyt hän voi saada suomalaisia ystäviä, lisää työkokemusta, kunnollista palkkaa, työtodistuksen, edetä urallaan... mahdollisuuksia on vaikka mihin! :)

    Meillä siis tosiaan tarkoituksena, että ensin tehdään ahkerasti töitä ja laitetaan rahaa säästöön. Sitten tässä samalla aion tietysti saattaa korkeakouluopintoni päätökseen. Näiden jälkeen koittaa se kauan odotettu matkustelu ja tullaan todennäköisesti ainakin kahden kuukauden ajaksi kerrallaan Turkkiin! :)

    / Frida

    VastaaPoista
  7. Petra, kiitos tästä mielenkiintoisesta ja asiallisesta, kursailemattomasta blogistasi. Me molemmat luetaan tätä ja tykätään kovasti. Terveisiä perheellesi!

    Marja

    VastaaPoista
  8. Frida: Onnittelut miehesi työpaikan johdosta, todella hieno juttu! Se on tarkeaa etta ulkomaalaisena löytaa työpaikan ja voi ansaita, nain tuntee olevansa osa yhteiskuntaa. Mieheni ei ole koskaan asunut Suomessa, olemme tavanneet taalla ja kayneet siella yhdessa vain muutaman kerran lomalla, han kylla tykkaa kovasti Suomesta, erityisesti luonnosta ja tietenkin toimivasta yhteiskuntajarjestelmasta, arvostaa suomalaista tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, enka ihmettele kun taalla ne ovat viela ihan alkutekijöissaan.

    Marja: Voi kiitos, ihanaa kuulla etta luette tata! Terkkuja sinne!

    VastaaPoista
  9. Voi tosiaan! Tulipa oma lapsuus mieleen tuosta alusta :) Ihana, että oman lapsuuden muisteleminen tuo hyviä muistoja, minullakin.
    Välillä vihaan uutisia niin paljon, että jätän lukematta. Ahdistaa, kun ei voi varjella kaikelta. Oli tosi mukava lukea näitä sun postauksia ihan rauhassa taas. Kiva, että viitsit postailla usein ja niin mielenkiintoisia juttuja!!!

    Äitix5

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kylla ihanaa etta oma lapsuus tuo mieleen niinn ihania muistoja, jotenkin elamanrytmi tuntuu silloin olleen niin paljon letkeampi. Kiva kun tykkaat lukea!

      Poista
  10. Minäkin asuin ensimmäisen vuoden mamman kanssa samassa talossa. <3 Myöhemmin lomailimme kesäisin mamman luona, ja matkustimme (n. 60 kilometrin pituisen) matkan siskoni kanssa kahdestaan, emmekä olleet kovin vanhoja! Täti oli vastassa pysäkillä, ja kuski tiesi, millä pysäkillä meidät pitää jättää pois. Mamma toi aina aamiaiseksi pannulla paistettuja karjalanpiirakoita ja mehua sänkyyn.

    Tuli niin nostalginen olo tästä. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Aika harva saa nykyisin mahdollisuutta asua mammansa kanssa samassa talossa lapsena, meista ihmisista on tullut niin itsekkaita etta haalimme vaan suurempia linnakkeita pienemmalle ydinperheelle.

      Poista
  11. Siekin oot Karjalast! :D Tuore lukijasi ilmoittautuu ! Juuri paraikaa blogiasi luen läpi, nyt jo täällä menossa kuten huomaat. Turkkiin muutto todennäköisesti edessä, esikoinen syntyy alkukesästä ja synnytän näillä näkymin Turkissa, apua :D Kovasti uutta tietoa, näkökulmaa ja vinkkiä blogisi antaa. Jään mielenkiinnolla lukemaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa lukija Karjalasta :D Toivottavasti saat taalta jotain vinkkeja, minakin olen synnyttanyt lapseni Turkissa ja hyvin meni, onko sinulla jo kaupunki ja sairaala valittuna? Kaikkea hyvaa!

      Poista

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!