Holhoojan allekirjoitus, kiitos

Suomalaiselle itsestään vuosikausia huolta pitäneelle on kova paikka kohdata turkkilainen holhousjärjestelmä. Se ulottuu sukuun, virastoihin ja koko yhteiskuntaan. Turkkilainen kokee  ympäristön usein uhkaavana ja siihen vastataan toisia tarkkailemalla ja huolehtimalla, yleensä se on positiivista mutta tietyissä tilanteissa ahdistavaa, tekee mieli huutaa että minä en ole lapsi, osaan huolehtia itsestäni, puhukaa minulle ja antakaa minun hoitaa omat asiani. Suomalaisuus se siellä nostaa päätään.

Pankissa virkailija puhuu miehelle vaikka kyseessä on minun asia ja minä vastaan, en tiedä onko kyseessä pelkkä ulkomaalaiskynnys kun mies on sanonut jo viidesti että vaimo osaa turkkia. Olen tavannut Turkissa naisia, joille ei ole koskaan annettu mahdollisuutta huolehtia omista asioista, ensin asioista ovat huolehtineet vanhemmat ja sisarukset, myöhemmin aviomies. Tietyn vaiheen jälkeen on kadonnut jo varmasti kiinnostuskin. Turkissa miehen kuuluu hoitaa virastoissa, pankeissa ja sairaaloissa juoksemiset, tietyissä asioissa otan lunkisti ja säästyn hermojen menetykseltä viranomaisten kanssa mutta luonto eikä järki anna periksi heittäytyä täysin autuaan tietämättömään tilaan perheemme vakuutus- ja raha-asioista eikä varsinkaan itseäni koskevissa virastoasioissa.


Raskaana ollessani olin kaupungilla kavereiden kanssa, miehen sisko soitti ja kyseli kuulumisia, jonka jälkeen jatkoimme kiertelyä. Illalla mies kertoi kotiin saapuessaan siskonsa soittaneen huolissaan, tiesikö mies että olen kaupungilla, onkohan se turvallista niin pitkälle edenneen raskauden kanssa ja niin edelleen. Siskon tarkoitus oli varmasti hyvä mutta tapaus ärsytti. Suomalaisena on vaikea ymmärtää toiminta huolehtimiseksi, se on yhteisöllisen kulttuurin pelin henki, siteet ja langat yhteisöjen välillä pysyvät elossa juurikin näin. Anoppi on alkuvuosien jälkeen jo oppinut, että minä liikun, hoidan ja toimitan itsekseni asioita, en eksy vieraissa paikoissa, otan selvää eikä sormi mene helposti suuhun.

Turkissa varsinkin tytöt asuvat usein kotona elleivät ole avioituneet tai hyvässä ammatissa, se on kulttuurin lisäksi rahakysymys. Turkkilaisen perheen on vaikea sisäistää ulkomaalaista miniää, joka on muuttanut nuorena pois kotoa sinkkuna, maksanut laskut itse, huolehtinut opiskeluistaan ja lääkäriajoistaan, asunut jo nuorella iällä vuosia ulkomailla ja oppinut pärjäämään. Ympyrät ovat olleet niin erilaiset perinteisen turkkilaisen tytön kanssa, että sen selittäminen on lähes mahdotonta. Onneksi on mies, joka osaa asetella sanat oikein turkkilaisen perheen ja ulkomaalaisen puolisonsa välillä, sen ansiosta kukaan ei enää hyperventiloi luurin toisessa päässä kuullessaan lapsenlapsen olleen ulkona pakkasella tai miniän hoitamassa yksinään asioita uudessa kaupungissa. Siihen ominpäin asioita hoitavaan miniään on vain opittava luottamaan.


Kun tyttö oli ihan pieni, olimme anoppilassa kylässä. Pienokaista tuli tapaamaan eräs naapurin rouvista, jonka tytär oli saanut muutama kuukausi aiemmin lapsen. Naapuri selitti anopille etteivät nuoret tiedä mitään lastenhoidosta, hänen on oltava jatkuvasti paikalla, anoppi taas sanoi että me kyllä hoidamme itse lapsenkasvatuksen. Naapuri tyrmäsi asian täysin, se on mahdotonta sillä nuoret eivät osaa eivätkä tiedä. Olimme miehen kanssa ihan hiljaa, olisi ollut turhaa selitellä että kyllä me jotain kuvittelimme tietävämme ja mitä emme tienneet, opettelimme, apuakin osaisimme pyytää tarvittaessa. Naapurin rouva olisi taatusti kohauttanut olkiaan alan kirjallisuudelle ja internetin ihmeelliselle maailmalla, vielä turhempaa olisi kertoa että Suomessa meidät opetetaan jo nuoresta asti tulemaan toimeen omillamme.

Kotikadun varrella oleva leipäkauppias on korttelimme lankoja käsissään pitävä herrasmies, minne olet menossa, mistä tulet? Et kai ostanut kanamunia siltä naapurikorttelin huijarilta? Leipäkauppias on katumme epävirallinen muhtar eli korttelipäällikkö, joka taatusti tietää jokaisen tulemiset ja menemiset, vieraat ja kärhämät, hän kuulee ja kuuntelee ja toimii korttelimme yleisenä holhoojana. Holhouksella on puolensa ja puolensa, pahimmillaan se toimii tyttöjä yhteiskunnallisista asioista ja itsenäistymisestä erottavana tekijänä kun taas parhaimmillaan se on kuin pehmeä syli, johon on helppo turvata, tietää että joku huolehtii ja katsoo perään.