Kohti tarhaa

Työnhaun lisäksi aloitimme tarhojen kartoituksen alueellamme. Yksityisiä on tarjolla paljon, valtion tarhoja 3-vuotiaille taas hyvin vähän. Onneksi olimme ajoissa liikkeellä sillä 36 kk syyskuun loppuun mennessä täyttävien ryhmiä aloitettiin vain kahdessa koulussa, joista toisen ryhmät olivat jo täynnä. Karşıyakan tarhan aamuryhmässä oli vielä tilaa joten matkasimme katsomaan paikanpäälle tiloja viime viikolla.


Tarha on koulun yhteydessä ja tarharyhmiäkin on useita, iltapäivä- ja aamuryhmät 3-, 4- ja 5-vuotiaille. Paikka on koulumainen mutta sisustus pienten puolella oli mukavan lapsekas, lasten tekemiä piirustuksia, askarteluja ja maalauksia seinillä, akvaario ja kanarianlinnut taisivat olla tytön mielestä kaikista mielenkiintoisinta antia. Tyttö tepasteli pitkin käytävää ja nyökkäsi tomerasti nähdessään tarhahuoneen. Pihan keinut ja liukumäet tietysti testattiin mutta nähtäväksi jää kuinka itse tarhaan jääminen, ilman äitiä tai babaa, sitten tositilanteessa sujuu.

Viimeisien kuukausien aikana tyttö on kasvanut ja tuntuu, että nyt aletaan tosissaan kaipaamaan tarhaseuraa ja ohjattua toimintaa. Ellei jonakin päivänä löydy puistokavereita tai omat kaverit ovat muissa menoissa, ei äiti olekaan enää yhtä kiva leikkikaveri kuin ennen. Äiti ei kilju eikä juokse kavereiden tavoin päättömästi, äitillä on usein tylsää toimitettavaa kuten ruuanvalmistusta ja vessojen pesua ja toisekseen se on aika hidas ja varovainen puistossa liikkuessaan. Kolmevuotiaan näkökulmasta varmaan ikäloppu tylsimys siis.


Tuttava kiirehti kysymään heti tarhavierailun jälkeen tarhan ohjelmasta 'ei aavistustakaan, piirtelyä ja leikkiä?' Suomesta kyseltiin miten tarhaan tutustuminen on järjestetty, onko äiti mukana alkupäivät? Ei ole, Turkissa tarha alkaa, sinne mennään ja vanhemmat jäävät vilkuttelemaan ulkopuolelle.  Turkkilaisittain tämä tuntuu olevan ihan hyväksytty ratkaisu, paikallinen tuttava epäili sen johtuvan siitä ettei Turkissa lasta yleensä alustakaan asti hoida vain äiti ja isä vaan koko suku tai vähintään kasvatukseen osallistuvat naapurit, puolitutut ja tuntemattomatkin. Lapsi tottuu jo pienestä asti kiertämään sylistä toiseen niin kaupassa, kahvilassa kuin tuttavien luona, vierastamista on havaittavissa vähemmin ja kynnys antaa ohjat toisten käsiin on matalampi. Viikko ennen aloitusta on kuitenkin tutustumispäivä tai -päiviä, jolloin tarhaan mennään vanhemman, tai molempien kanssa yhdessä, tarhan säännöt, ohjelma ja mukaan tarvittavat tavarat käydään läpi.

Valtion tarha on puolipäiväinen, alkaen aamulla 07.45 ja päättyen 12.45, kuukausimaksu on 120 tl ja jos haluaa kuljetuksen alueeltamme, pulitetaan päivittäisestä ovelta ovelle kuljetuksesta 150 tl. Koululla on oma ruokala ja kokki, aamuryhmäläisille kuuluu tukeva aamupala ja iltapäiväläisille lounas. Ruokalistan mukaan keittiössä valmistetaan ihan kelvollista paikallista ruokaa, aamiaiset vaihtelevat omeleteista simiteihin ja börekiin ja tarjolla on tietenkin aamuteet. Luulitteko että vain aikuiset juovat Turkissa teetä? Me päätimme jättää kuljetuksen pois, kokeillaan kuinka onnistuu kuljetus pyörällä, sillä pääsemme melkein koko 3km matkan sujuvasti rantatietä koululle, huonolla kelillä metro vie kodinkulmalta ihan tarhan viereen ja laskelmieni mukaan metro tulee lähes puolet halvemmaksi vaikka käyttäsimme sitä päivittäin. Samalla reissulla käyn mielelläni Karşıyakan keskustassa ostoksilla, katsotaan naurattaako syksyllä edelleen aamu 07 irvistellen fillaroida vastatuuleen, tytön karjuessa aamukiukkujaan istuimessa?

Tarhaan kirjautuminen vaati muutaman käynnin paikanpäällä. Pankkiin maksettiin yhden kk tarhamaksu, tytöstä ja vanhemmista toimitettiin tietysti paikalliseen tapaan nippu passikuvia, tytön henkkareiden ja rokotuskortin kopiot sekä täyteltiin lappuset, joissa kyseltiin lapsen tapaturma-alttiudesta, allergioista, yhteyshenkilöistä ja annoimme luvan osallistua teatteri- ja näyttelyretkille. Lihavoidulla tekstillä muistutettiin, että tyttöjen liitteet toimitetaan valkoisessa kansiossa ja poikien sinisessä, onneksi koulujen ja tarhojen lähellä on aina kirjakauppa, joka myy kaikkea tuikitärkeää mitä toimistoihin tarvitaan, kuten valkoisia kansioita tytöille ja sinisiä pojille.

Turkin yksityisen sektorin tarhat ovat tietysti kalliimpia kun valtion laitokset, niissä on yhtä jos toistakin ohjelmaa, baletista shakkiin ja biologianlabroista englanninopetukseen, oman käsityksen mukaan valtion resursseilla taas keskitytään enemmin askarteluun, leikkimiseen ja laulamiseen. Olen aiemmin kirjoittanut tarhoista täällä. Syksyllä selviää miten tyttö sopeutuu ryhmässä olemiseen ja ohjattuun toimintaan, samalla nähdään kuinka paikallinen tarha valtionpuolella todellisuudessa toimii. Moni asia on vielä auki. Turkissa kun ollaan, on turha odottaa seikkaperäistä selvitystä ohjatun toiminnan sisällöstä, tarkkaa ryhmäkokoa ja tietoa opettajasta, aloistuspäiväkin kun voi vielä muuttua. Pysykää siis kuulolla, syksyn mittaan luvassa tarhatarinoita.