Minä ja Turkki

On vuosi 1987.Olemme perheeni kanssa lomalla Alanyassa, pääkadulla pölisee hieno hiekka ja liikkeiden edustalle on nosteltu myyntituotteita kuten kerrossänkyjä ja patjoja, ei tietoakaan nykyisistä kukkaistutuksista ja siisteistä mukulakivikaduista. Pieni perhehotellimme sijaitsee kaupungin länsipuolella, hotellin edustan uimarannalla on rantatuoleja ripoteltuna sinne tänne, ruuhkaa ei muodostu vaikka on sesonkiaika. Limpparia ja olutta saa ostaa hyvin vaatimattomasta kioskista, rullakebapia kauppaavat rannoilla kiertelevät kauppiaat. Myyjänä rantakioskissa häärii itä-Turkista töihin saapunut mies, joka on opiskellut suomenkielen pienestä sanakirjasta. Muutama vuosi myöhemmin hän kauhistuttaa suomalaisen pikkukaupungin väkeä juoksemalla flunssaa pois -30 asteen pakkasessa teepaitasillaan. Hernekeitosta valmistuu linssikeitto ilman linssejä, jotka eivät ole vakiotuote suomalaisten markettien hyllyllä vielä tuolloin. Hän lukeutuu niihin turkkilaisiin maahanmuuttajiin, jolloin ensimmäiset kebapravintolat avautuivat suomalaisiin kaupunkeihin, omassa kaupungissani sen ihmeen avautumista lähdetään pällistelemään ihan porukalla. Ruualla ei ole mitään tekemistä Turkin kanssa mutta suosio kasvaa.

Hotellia pyöritetään perhevoimin, työntekijöiden perheeseen kuuluu samanikäinen Mustafa poika, jonka kanssa pelaillaan palloa ja juoksennellaan ympäri hotellialuetta, Mustafa näyttää meille suomalaislapsille huoneensa, johdattelee hotellin käytäviä alas ikkunattomiin tiloihin, jossa on kerrossänkyjä päällekkäin niin paljon että huimaa, syy kerrossänkyjä kauppaaville liikkeille löytyy täältä. Huonekavereita Mustafalla on kymmenittäin, täällä pyykkituvan ja keittiön kolinassa tankataan eri maiden sanakirjoja ulkoa tai ikävöidään kauas kotiin.

Autoilla ajetaan lujaa pääkadulla, hiekka lentää ja tien ylitys rannalle vaatii uskallusta, hotellin uima-allas sijaitsee tien vieressä, nykyisin sen yli on rakennetty asfalttitie yhdistämään liikenne takakadulle. Aurinkomatkat on aloittanut samaisena vuotena matkat Alanyaan ja heidän opas käy välillä hotellilla, haluan aina ehdottomasti olla paikalla oppaan saapuessa vaikken uskalla avatakaan suutani. Kerran viikossa hotellin ravintolassa järjestetään turkkilainen ilta, jotkut asiat eivät koskaan  muutu, kuten nämä esitykset. Kuinka monella kotivideolla hytkytään tanssijattaren perässä tiukan keskivartalon värähtämättäkään?

                                             


Minareeteista kiirii rukouskutsu ja valot syttyvät iltaisin niiden huipulle, keskustan basaarialueella tingitään ja kalekukkula jököttää samanlaisena kuin nykyisin, moni muu asia on muuttunut. Vielä 80- luvun lopulla Alanya on pikkukaupunki, ei sliipattu eikä paratiisiasuunsa päivitetty kuten nykyisin, hotellien ja loma-asuntokylien nauha ennen kaupunkiin saapumista loistaa poissaolollaan, vuorenrinteille ei ole noussut villoja eikä suomiravintoloista ole tietoakaan. Heti hotellin takaa alkaa paikallista asutusta appelsiinilehtoineen, pääkadun varrella sijaitsevien ravintoloiden katto on viinirypäleköynnöstä. Suuria viiden tähden hotelleita ei juuri ole, kaukana keskustasta on yksi, jossa maksetaan hotellin omilla nappuloilla ja kuitataan lasku päivän päätteeksi, kuulostaa niin eksoottiselta että sitä on mentävä katsomaan.

Saavumme kaupunkiin muutama vuosi myöhemmin uudelleen, mukana on myös ystäväni, jonka kanssa marhaamme tylsistyneen teinin ilme kasvoilla walkmanit korville, nahkaostoksia tehdään sillä sen ajan teineille nahkatakki Turkista oli vielä kova sana. Nahkaliikkeen omistaja istuu takahuoneessa rakilasi kädessään ja tämän pojat juoksuttavat nauhana erilaisia takkeja sovitukseen, välillä toinen tanssii, tilaa lisää tarjottavaa apupojilta ja kaupanteko jatkuu, suomalaiset ovat ihmeissään. Basaarialueella maistellaan turkkilaista pizzaa, hieron turkinpippuria silmiini ja olen varma että näkö lähtee.  Matkan jälkeen kerron vanhemmilleni, etten aio enää ikinä matkustaa Turkkiin ja kun muutan vanhempana ulkomaille, muutan Itävaltaan, niillä on niin kauniit vessatkin ravintoloissa, ihan kuin pienet huoneet.

                                               

On vuosi 2002, Marmariksen tumma ilta on täynnä siritystä ja odotusta, parikymmentä jännittynyttä opaskurssilaista odottaa tulevien kohteiden julkaisua. Turkki osuu kohdalleni, takaisin siis loppukaudeksi. Ajattelen että kyllä sen pari kuukautta jaksaa, sen jälkeen on hyvät mahdollisuudet päästä Aasiaan. Muutama kuukausi etelärannikolla Turkissa kääntää pään, itävaltalaiset vessat unohtuvat ja päätän haluta takaisin Turkkiin seuraavana kesänä Aasian talven jälkeen. Siitä se alkaa minun ja Turkin yhteiselo, meillä on ollut ala- ja ylämäet mutta olemme löytäneet tasapainon alun poukkoilun jälkeen, enää emme nipota pienistä, aika on tehnyt tehtävänsä ja annamme anteeksi toistemme pikku virheet. Tylsää ei ainakaan ole ollut, sillä aina olet osannut yllättää, joskus on kyllä huumori meinannut loppua kesken mutta niistäkin tilanteista olemme selvinneet. Turkista voin yrittää lähteä mutta Turkki ei lähde minusta.