Viidakon lait

Leikkipuistokausi on Ankarassa jo hyvässä vauhdissa, meno on villiä kun erikokoiset tenavat hyppivät, kinastelevat, oppivat jakamaan ja ottamaan ensiaskeleita sosiaalisessa maailmassa. Turkissa tuossa maailmassa onkin hallittavaa ja siihen on valmistauduttava jo pienestä asti. Jo leikkipuistossa huomaa lasten tulevan hyvin erilaisista kodeista ja lähtökohdista, se tulee ilmi niin vaatetuksessa kuin käytöstavoissakin, niin lapsen kuin äidin.

Ilkikurisen puisto

Kotimme lähipuiston kävijät muodostavat värikkään esimerkin erilaisista perheistä ja kasvatustavoista, joukossa on niin virkamiesperheiden kuin tavallisten duunareiden sekä vähän varattomimpienkin lapsia. Puisto sijaitsee alueella, johon on kävelymatka niin slummialueelta kuin ihan hyvältäkin asuinalueelta. Osalla on viikolla mukana mummo tai hoitaja, joista moni on saapunut Turkkiin töihin Ukrainasta, Kirgisiasta tai Moldovasta. Viime viikolla eräs tasaisen kultahammasrivistön omaava hoitaja lähestyi minua puhuen venäjää, kun selvisi etten sitä osaa, jatkoimme juttua turkiksi. Hoitaja kyseli ettenkö ole vapaalla näin sunnuntaina? Enpä ole, äitiydestä ei sellaisia vapaita myönnet. Monelle ulkomaalaiselle hoitajalle saan useaan kertaan uskotella että olen todellakin lapsen äiti, en hoitaja.

Leikkipuistossa voisi luulla että on saapunut kääpiöiden vankilan ulkoilutunnille, möykkä huumaa ja tavaroista käydään kauppaa, pallo vaihtuu leluautoon ja leikkipuhelin lapioon, välillä viuhuu nyrkki ja liukumäen portaissa jonoa muodostetaan kyynärpäätekniikalla ja raa'alla voimalla. Olen puistoreissun jälkeen monesti yhtä poikki kuin kuntosalilta tullessa. Välillä saa olla poliisina heiluvien sankojen tulilinjalla, osalle lapsista käskyt kaikuvat kuitenkin kuuroille korville. Monet äideistä maastoutuvat puiston laidoille penkeille seuranaan kännykkä, sanomalehti tai kaveri, osa mummoista ei enää oikein jaksa pysyä villikkkojen perässä. Onneksi turkkilaiset vanhemmat eivät yleensä ota nokkiinsa vieraiden aikuisten komentelusta ja lapsetkin ovat tottuneet siihen.

Lapsia seuraillessa huomaa kuka on kasvanut kuin pellossa, moni turkkilainen antaa lasten kasvaa ilman sen suurempia sääntöjä. Perheissä, jotka ovat muuttaneet maalta kaupunkiin vuorokauden tunneista otetaan hyöty yölläkin, telkkari pauhaa ja sohvien jousitukset ovat kovilla pienten jalkojen alla, volyymitaso suurilukuisissa perheissä on korkea, volyyminsäätelyä ei juuri harjoiteta ulkonakaan. Sunnuntai on yleisin vapaapäivä, jolloin monet lapset saapuvat isänsä kanssa puistoon. Joskus tuntuu että isät ovat uusista lastensa leluista yhtä ylpeitä kun lapset, viime viikonloppuna vertailtiin polkuautoja ja -lautoja, jotka kylvivät kauhua poukkoillessaan päättömästi lapsilauman keskellä.

 

Leikkipuistot eivät täyttäisi kaikkia Suomen turvallisuusmääräyksiä ja kuulun siihen harvalukuiseen joukkoon joka seuraa lastaan joka paikkaan. Turkkilaisittain on harvinaista että vanhempi leikkii paljon lapsen kanssa, monen mielestä muut lapset ovat sitä varten. Suomalaisittain vierailta ja sukulaisilta odotetaan yleensä jonkunlaista osallistumista lapsen puuhiin, sen sijaan turkkilaiset ovat tottuneet vain seuraamaan lasten tekemisiä sivusta, niin myös puistossa. Monet äidit seurailevat rauhallisina sivulla aurinkoisesta päivästä nauttien kun jälkikasvu tekee selvää toisistaan. Huomasin viime viikollakin muutaman äidin tuijottelevan ihmeissään kun potkin palloa lasten kesken, pian toinen huikkasikin minut luokseen ja tarjosi termarista teetä, ihmettelivät miksi turhaan väsytän itseäni pallon perässä.

 

Lelut ovat yhteistä omaisuutta, jos lapsi poimii pallon puistosta ja omistaja haluaakin sen itselleen, määrää omistajan äiti sen yleensä antamaan se kaverille. Puistoon tuodut lelut on siis jaettu alta aikayksikön lauman kesken. Hetki sitten kädessä ollut helistin onkin jo metrien päässä vaihtamassa omistajaa. Siinä vaiheessa kun minä olisin jo viheltänyt pikkuihmisten riehumiset poikki, turkkilaiset äidit eivät yleensä kiinnitä menoon huomiota, homma saa jatkua yleensä niin kauan kun alkaa kuulua raastava itku. Ihailen tietyllä lailla paikallisten rentoa otetta ja ajatusta että lapsi oppii parhaiten itse toisten kanssa välejä ja valtasuhteita selvitellessään, taidan olla kuitenkin liian huolehtiva suomalainen enkä uskalla jättää neitiä oman onnensa nojaan ja hautautua kirjaan.

Puistossa on mahdoton jäädä ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, vellova massa imaisee niin tytön kuin minutkin, jutustelu on kevyttä ja pyörii pääasiassa lasten oppimisten, iän ja mahdollisen tulevan tarhaan menemisen ympärillä. Keksejä, mehuja ja kostareita jaellaan, isommille lapsille käy napakka komento valvoa ja varoa pienempiään. Tietyn iän jälkeen loppuu autuas onni saada olla ja tehdä mitä lystää ja isompien sisarusten on siirryttävä äidin tukijoukkoihin apureiksi. Puiston laitamilla istuskelevat eläkeläisrouvat ovat hanakoita laukomaan omia mielipiteitään ja neuvojaan. Viime viikolla osa mummeleista olikin tuonut mukanaan värkkäämiään käsitöitä, ne ripustettiin narulle näytille ja kaupankäynti alkoi.

Puistoissa on eroa kaupunginosien välillä, kun suuntaamme hieman edemmäs Tunalille, huomaa melkoisen eron. Lähes kaikki äidit ovat mukana lapsen touhuissa, keinuttavat ja nostelevat laitteisiin. Vaatetuksesta ja käytöksestä huomaa että nyt ollaan jo kauempana slummialueesta eikä varattomien perheiden matka käy koskaan alueelle. Sangot ja lapiot heiluvat huomattavasti vähemmin ja niihin puututaan heti. Täällä on rauhallista, täältä puuttuu sekamelska ja ihmisten hapeilemättömyys kysellä melkein mitä vaan, lapsetkaan eivät ota yhtä suoraan kontaktia eivätkä ole yhtä arvaamattomia touhuissaan. Toisaalta tämä puisto ei tarjoa kaltaiselleni uteliaalle mielenkiintoisia ihmiskontakteja, aina yhtä yllättäviä kysymyksiä tai avunantoja, sekamelskapuistossa tapahtuu aina jotain.