Turkkilainen kuntosali, olkaa hyvä

Nyt ei ole kyseessä hieno kuntokeskus vaan perinteinen mahalle-sali eli lähes jokaiselta asuinalueelta löytyvä hikikoppi. Hienoilla kuntokeskuksilla ja näillä hikikopeilla on melkoisesti eroa. Isoilla klubeilla on ohjattua ryhmäliikuntaa, lapsiparkit, vitamiinibaarit, uima-allas, saunat ja hieronnat kun taas tavallisella korttelisalilla on vain peruskuntosalilaitteet ja pukuhuone, harvemmin saunaa. Asiakaskunnassa on toki eroja ihan asuinalueiden perusteella, varakkaampi naisväestö makeissa sporttikuteissa suuntaa klubeille ja opiskelijat ja keskiluokka enemmin pienille lähisaleille. Ainakin omalla salilla naisten määrä on lisääntynyt, viitisen vuotta sitten salilla kävi kourallinen naisia ja nyt meitä on kävijöistä jo kolmasosa. Kuntoklubeille ostetaan yleensä vuoden jäsenyys kun taas pienille saleille maksetaan kuukausimaksu, joka omalla salillamme on 60 liiraa eli vajaa 30 euroa.

Salilla pistää silmään monen saapuminen ilman kunnollisia varusteita, täällä ei olla turhan tarkkoja, ilman salikenkiä ja hienoja urheiluvaatteitakin pärjää. Turkkilainen siisteys ilmenee täälläkin, vaikka seinämaali saattaa halkeilla, moppaa jokainen tulija sisääntulon jälkeen eteisen, omistaja taas keräilee roskia ja nukkapalloja sieltä täältä. Pukutilat ovat parhaan päivänsä nähneet, sinne ei juuri huvita jäädä hengailemaan. Hyvin harvalla on oma juomapullo mukana, lähes jokainen ostaa vettä tai soodaa salilta.

Muistan kun 80-luvulla ensimmäinen kuntosali avautui kotikaupunkiini, siihen aikaan lapset saivat juoksennella pitkin poikin salia ja hörppiä hartzsportia kun vanhemmat huhkivat uudessa ihmeellisessä harrastuksessa. Myöhemmin roikuin isäni mukana työpaikan kuntosalilla mutta vanhempana liikuin itse mieluummin ryhmäliikuntatunneilla. Opasaikana epäsäännöllinen elämä vei mukanaan ja kuntosalia tuli kokeiltua monessakin kohteessa mutta todellakin vain kokeiltua.

Ankaraan muutettuamme palasivat rutiinit elämään ja valitsimme salin sen perusteella että se on työmatkan varrella ja mahdollisimman lähellä kotia. Salin omistavat isä ja poika, vanhemman painoksen nuoruuden aikaisia kuvia roikkuu seinillä ja jokainen tulija saa kuulla siitä kuinka hän melkein voitti Turkin kehonrakennuksen mestaruuden aikoinaan, eivätkä tarinat siihen lopu. Ensi kertaa salilla meille kerrottiin porukan olevan kuin yhtä suurta perhettä ja hyvä henki siellä onkin, jos laitteissa ja tiloissa on vähän puutteita niin sen korvaa omistajien rentous ja lämminhenkisyys. Olen hyvin perillä omistajaperheen perhekuvioista, kodin remonteista, lapsenlapsen odotuksesta, kotikaupungin Bursan suvusta, kesälomamatkoista menneistä ja tulevista, kerrottuina sekä kuvin että sanoin.

Syyt salille lähtöön ovat Turkissa aika selkeät; nuoret pojat haluavat lihaksia ja erityisesti ylävartaloon, kun taas naiset ja tytöt tulevat laihtumaan, minunlaisiani kuntoijoita löydän sukulaissieluiksi eläkeläisistä. Salin vetäjien pöytä on keskellä kuntosalitiloja, joten turkkilaiseen tyyliin kaikkien paino-, tavoite- ja sairaustiedot ovat yhteisiä eikä niitä tosin kellään tunnu olevan tarkoituskaan salailla. Myöskään Suomen tyylisiä ikärajoja ei tunneta vaan salilla pyörii mukana pikkuveljiä ja nuorimmat laihdutusohjeiden kyselijät ovat 12-vuotiaita tyttöjä. Yleensä naisten salille lähtö ei ole mikään elämäntapamuutos vaan hetkellinen kuntopiikki, jolloin laihdutetaan ja kun tulos on saavutettu, loppuu kuntoilu. Toisella korvalla olen kuunnellut tulijoiden haaveita tavoitteista, jotka toisinaan saavat jalat sekoamaan polkimilla, kuten se korren laiha poika joka ehdotti syövänsä pelkkää makaronia ja treenaavansa ensimmäisen kuukauden rintalihaksia, ainoastaan.

Monelle kuntosalille saapuminen on ensi kosketus liikuntaan koululiikunnan jälkeen ja kysyttävää on paljon. Turkkilaiset ovat helposti lähestyttäviä ja kyselevät kaiken mitä eivät tiedä asiasta. Eniten keskusteltavaa saa aikaan usein ruokavalio ja se laaditaankin monen kohdalla hyvin tarkaksi. Toisinaan painonpudotus on pakonomaista ja osa naisista saattaa ravata vaa'alla useita kertoja kuntoilun aikana, painon hidasta putoamista murehditaan ja märehditään, se on myös helpoin aihe aloittaa keskustelu uuden tuttavuuden kanssa. Aika monen aloitusrepliikki onkin ollut että paljon painoit tänne tullessasi?

Turkkilainen kutsuu ohjaajia kunnioittavasti aina hojaksi eli opettajakseen, monelle nuorelle ohjaajat ovat selvästi esikuvia ja heidän ohjeitaan kuunneellaan tarkkaan. Monen suhde ohjaajaan on hyvin lämminhenkinen ja varsinkin pojat armeijalomillaan, saapuvat tapaamaan kuntosalin omistajia Ankarassa käydessään. Vaikka ohjaajia kunnioitetaan, ovat he silti yksiä muiden joukossa, treenaavat sopivassa välissä mukana, moni saattaa kaataa perhehuoliaan tai rakkaushuoliaan heidän niskaansa ja toisinaan omistajien pöydän asiakaspenkki muistuttaa leelian lepotuolia.

Turkkilaiselle kuntosalikäynti on sosiaalinen hetki, sinne tullaan porukalla, rupatellaan, pidetään juorutaukoja ja luetaan päivän lehdet. Uusien tulijoiden annetaan hetki hengähtää, sen jälkeen alkaa tutustuminen ja utelu liikesarjojen lomassa. Itse käytän tarkkaan reilun puolitoistatuntisen mutta monella paikallisella samantyylisen ohjelman läpi viemiseen menee kaksinkertainen aika kaiken oheistoiminnan takia. Jätän tarkoituksella kännykän kotiin mutta paikallisilla se on aina lähettyvillä ja onhan juoksumatolla hyvää aikaa tehdä soittokierros sukulaisille.

Paikallinen nainen odottaa salilla, että häntä palvellaan täälläkin, olin alussa ihmeissäni kun joku hyökkäsi asettamaan pyörän tuolia tai penkinsäätöä kohdilleen puolestani, ihan kun en itse osaisi! Pian huomasin että paikalliset naiset odottavat laitteen vieressä sivuilleen vilkaisematta milloin joku hyppää vaihtamaan oikeaa tankoa tai laskemaan satulaa, ellei häntä huomata, kuuluu hetken kuluttua merkittävä rykäisy. Hikoilu ei kuulu hienolle naiselle, olen ainoa joka puuskuttaa punaisena ja ellei hiki lennä, on käynti mielestäni turha. Moni nuori nainen tulee paikalle täydessä tällingissä sillä paikkahan on mitä loistavin iskumesta, silloin ei sovi kovin paljoa hikoilla, hitailla kierroksilla juoksumatolla ja paljon istuskelua sekä kännykän näpelöintiä. Yksikään salin naisista ei muuten nostele yli 2,5 kg käsipainoja, puhumattakaan maastavedosta tai penkkipunnerruksista, ne ovat miesten juttuja. Osa naisista tekee vain ns. naistenliikkeitä, on tarkoitus polttaa rasvaa muttei missään nimessä kasvattaa lihaksia. Juttelin paikallisen ystävättäreni kanssa saliliikunnasta, hän halusi lähteä kokeilemaan mutta ensimmäiseksi oli varmistettava etteivät lihakset vaan ala kasvamaan, sehän on niin epänaisellista. Naisen kuuluu olla Turkissa hoikka, pitkätukkainen, laitetun näköinen eikä saa antaa kuvaa liiallisesta voimasta, sillä se osa kuuluu tulevalle aviomiesehdokkaalle.

Paras aika salilla on heti aamulla, jolloin meitä treenaajia on vain kourallinen, kuntopyörälle ja päivän lehti eteen, jonka takaa voi vilkuilla kadunelämää, töihin ja kouluun menijöitä, vaihtaa kuulumiset omistajan kanssa. Laitteisiin ei ole jonoa, musiikkina soi rauhallinen renkutus, sen sijaan ilta-aikaan paikka on kuin muurahaispesä, jokaisen nurkan ovat valloittaneet kälättävien naisten seurueet, nuoret sällit pullistelemassa lisäravinnehyllyn edessä eikä tietoakaan aamun seesteisestä tunnelmasta. Moni paikallinen saapuu mielellään illalla kun on seuraa ja tuttuja, minä taas aamulla, turkkilainen lataa akkujaan energialla, jota saa toisista ihmisistä kun taas itse nautin rauhasta ja hiljaisuudesta.

p.s Huomaa edellinen postaus, tunnustus on matkannut uusiin blogeihin, kannattaa käydä kurkkaamassa!