Töissä Turkissa

Olen tehnyt töitä Turkissa aina yhteisöissä, jossa on sekä suomalaisia että turkkilaisia. Työpaikoilla on hallinnut sekakäytäntö etiketissä mutta yhteentörmäyksiltä ei olla vältytty. Ainakin itse koen että molemmilla kansallisuuksilla on tässä asiassa, kuinka työt tehdään ja työpaikalla ollaan, hyvin vahva mielipide asiasta ja siitä poikkeaminen tuntuu monissa tilanteissa äärimmäisen vaikealta. Eronsa on myös työskentelyllä yksityisellä ja valtion puolella, yksityisellä varsinkin turkkilainen venyy muttei pauku, sillä kysymyksessä on oma panos kun taas valtion puolella kärhämiä syntyy useammin.

Virkistyspäivänä työporukan kanssa matkalla kohti Çankırıa.

Suurin ja näkyvin ero on sosiaalisuus, Turkissa työpaikalle saapuminen on kohtaaminen, tavataan työtoverit ja vaihdetaan kuulumisia, suomalaiselle se on monesti kohtaaminen kasaantuvien töiden kanssa ja niiden hoitaminen on etusijalla. Monen paikallisen päivä alkaa teekupposella ja rinkelillä, aiemmin toisella työpaikallani oli keittiössä ihan kunnon aamiainen ennen kuin siirryttiin itse asiaan. Suomalaisille tämä on vaikea ymmärtää, turkkilaisia tupakkatauolle ravaavia, teekupin kanssa pöydän reunalla notkuvia ja lounastunnilta myöhässä saapuvia vilkuillaan helposti toisen suomalaisen kanssa tietävä ilme kasvoilla. Suomalainen se siellä raataa kun muut syövät, kippaa nopeasti mikrokeiton naamaan ja jos poistuu lounastilaan, muistaa kertoa  kuinka paljon töitä omalla osastolla on ja syömänkään ei meinaa ehtiä. Turkkilaiset vilkaisevat ja jatkavat jutustelua sihteerin viikonloppuvieraista ja siivoojan lapsenlapsesta.

Suomalaisen on vaikea elää mukana turkkilaisen työkaverin elämän myllerryksissä, kohtelias osanotto tai onnittelut riittävät meillä mutta eivät turkkilaisille, he ovat konkreettisesti työtoverinsa tukena, halaavat, itkevät ja iloitsevat yhdessä. Tämä asia herätti hieman toraa sillä turkkilaisilla on tapana soittaa sairastuneelle työkaverille kun suomalainen taas koki sen häiritseväksi, sukulaisen menetys on yhteisön yhteinen suru ja suomalaisten vähäeleisyys koetaan helposti kylmäkiskoisuuudeksi. Suomalainen suorittaja hoitaa hommansa vaikka toinen jalka haudassa, ei tuhlaa arvokasta työaikaa ylenmääräisiin korupuheisiin.

Virkistyspäivän viettoa Kızılcahamamin kauniissa maisemissa.

Monilla turkkilaisilla työpaikoilla vallitsee inhimmillisen tilanteen sääntö, jota ei ole kirjoitettu mihinkään. Kun sukulainen sairastuu tai menehtyy, irtoaa lomaa lyhyellä varoitusajalla, kukaan ei natise nurkassa että minäkö nyt joudun ylitöihin. Vaikka työlainsäädännössä, sen noudattamisessa ja ammattilittojen valtuuksissa saattaa mättää, niin sen paikkaa yleensä yya-sopimus, joka kuuluu turkkilaisuuteen. Kun mieheni isä sairastui, tuli pomolta komento heti perheen luo ja lomaa niin pitkään kuin tarvitsee, samoin pikkuneidin synnyttyä etuajassa, miehen työkaverit raahasivat sairaalaan muovikasseittain ruokaa ja juomaa huolimatta sairaalan täydestä ylläpidosta. Sairastuessani aikoinaan ensi kertaa pahaan flunssaan rannikolla opashommissa, oli paikallisen agentin johtaja lähettänyt työntekijänsä ensin kukkaostoksille ja sen jälkeen tyhjentämään läheisen pikkumarketin limppari- ja ruokavalikoimasta.

Turismin parissa työskennellessä tuli pian selväksi että turkkilainen on tottunut vaihtuviin tilanteisiin ja tyhjiin lupauksiin, paikallisen yhteistyökumppanin edustajalla oli aina kikkakolmonen takataskussa, jo valmiiksi mietitty B- suunnitelma, koska aina joku voi mennä ja yleensä menee mönkään. Kun kuuliainen opas kierteli ennen kauden alkua hotelleita ja piirteli pohjapiirustuksia, loi paikallinen edustaja samaan aikaan suhteita; joi teetä poliisipäällikön kanssa, meni tupakkatauolle sätkät taskussa taksikuskien luo ja tarjosi lounasta muille linkeille, joita tultaisiin tarvitsemaan pitkän kesän aikana. Ne tarjotut teet tulivat moneen kertaan takaisin kesän aikana poliisien palkeille marssiessa, samoin tupakat kun taksikuskit suhasivat oksentelevia turisteja meriretken muututtua myrskyksi. Suhteet ovat kaiken perusta Turkissa, niiden avulla saadaan työpaikka, pidetään se ja mahdollisesti vielä tehdään työssäolemisesta mahdollisimman mutkatonta.

Ruokahetki odotetuin hetki.

Suomalainen on tottunut niin selkeisiin pelisääntöihin työpaikalle, että kestää aika kauan ymmärtää mitä pinnan alla kytee kun ollaan Turkissa. Erilaiset hyvä veli -suhteet ja komissiopalkkiot ovat arkipäivää ihan joka paikassa. Turkkilainen miettii aina uusia tulonlähteitä ja diilejä kun suomalainen miettii että onkohan tämä laillista, täällä laillisen ja laittomuuden raja on niin häilyvä ettei sellaisia jaksa kovin kauaa pohtia. Osa suomalaisista taas on äärettömän sinisilmäisiä tässä asiassa, ihan oikeasti ajatellaan että se Marmariksen hotellin omistaja kutsuu huvikseen kotiinsa mutta koukkaa vaan matkalla enon nahkakaupan kautta, joka on tietenkin kaupungin halvin. Tai että virkistyspäivän järkännyt työntekijä nyt vaan tuntee hyvin sen kaupan omistajan ja siksi raahaa sieltä kassikaupalla tavaraa lähdettäessä.

Turkkilainen vahva hierarkia tulee ensimmäisenä esiin puhuttelussa, kaikki tarkistetaan pomolta sillä omista päätöksistä ei yleensä tule kehuja vaan ainoastaan huutoa. Suomalaisen pomon kaverillinen asenne ja vitsinheitto saattaa onnistua tai sitten ei, helposti käy niin että paikallinen menettää kaiken kunnioituksensa tälläistä pomoa kohtaan. Kokouskäytäntö on vierasta monelle, sillä monesti kokouksia pidetään korkeimmalla tasolla tai osastottain muttei koko työyhteisön kesken kuten Suomessa. Turkkilaisille sekin on sosiaalinen tilanne, jossa voidaan kommentoida ja vaihtaa kuulumiset vieruskaverin kanssa, suomalaisittain taas istutaan ja kuunnellaan ja kysytään kun saadaan lupa. 

Olen ollut mukana muutamassa projektissa, jolla työilmapiiriä pyrittiin parantamaan ja kehittämään, valmentajat tulivat Suomesta. Tilanne oli jo alusta lähtien tuomittu epäonnistumaan, avoin keskustelu työpaikan puutteista ja ongelmista ei ole luontevaa paikallisille, jotka eivät solvaa pomojaan tai tämän toimiaan muille kuin työkavereille. Käskyt on totuttu ottamaan vastaan mukisematta vaikka ne olisivat kuinka hulluja, niitä ei analysoida puhumattakaan parannusehdotusten laukomisesta johtajien ollessa paikalla. Erilaisin esimerkein fläppitaululle piirtely ja pelien pelailu yhteishengen parantamiseksi saa paikallisissa aikaan vain sekavia reaktioita, harva olettaa työpaikan olevan avoimen keskustelun mekka ja ideoiden yhteinen hautomapaikka, monelle riittää että lounastunti on tunnin, teevesi kuumaa ja muutaman minuutin myöhästyminen aamulla sormien läpi katsottua.

Suomalaiset tutustuttavat turkkilaisia mölkyn saloihin.

Paikallisten kesken vallitsee myös oma hierarkiansa, muistan suomalaisen pomon kieltäneen työpaikan siivoojalta joka aamuisen kahvinkeiton ja sen tarjoilun paikalliselle sihteerille. Näin oli aina toimittu, siivooja koettiin suomalaisten keskuudessa yhdenvertaiseksi, jonka kanssa jutusteltiin, sen sijaan moni turkkilainen ei hänen kanssaan juuri jutustellut kuin pyytäessään lisäpalveluksia. Suomalaisten kesken on helppo jakaa tehtäviä sillä yleensä asiat saadaan niin rullaamaan ja jokaisen tavoite on tehokas toiminta, sen sijaan paikallinen on tarkka tehtävistään ja siitä mitä sopimukseen on määritelty. Valtion puolella ja monilla yksityisilläkin työpaikoilla Turkissa on totuttu erilaisiin etuihin kuten aamiaisiin ja lounaisiin, työpaikkakuljetuksiin ja sukkahousurahastoihin, yhteistyökumppaneiden tarjoamia illallisia tai lahjoja juhlapäivien alla ei nähdä millään lailla ristiriitaisena.

Kun kello lyö viisi, tipahtaa turkkilaisen kynä, kaikki jää pöydälle juuri siihen asentoon ja työpäivä on ohi. Suomalainen taas hoitaa työnsä loppuun, työn sankarina heittää ilmoille muutaman huomion turkkilaisista savun lailla kadonneista kolleegoistaan. Aika moni suomalainen peilaa itseään työn kautta, turkkilaiselle työ on monesti välttämätön paha ja elämä alkaa kynän tipahtaessa.

Niille nuorille, jotka haaveilevat asumisesta Turkissa suosittelen opastöitä tai vaihto-opiskelua. Vinkkinä sellainen että oppaana työskennellessäni palkka ja edut olivat huomattavasti paremmat kuin paikalta palkattuna valtiolla. Samalla voi miettiä kumpi houkuttelee enemmin, puurtaminen ilman auringonvaloa toimistossa vai ulkoilmassa lomalle tulleiden ihmisten kanssa? Karoliina on kirjoittanut hyvän postauksen Turkkiin töihin aikoville. Turkin uudessa ulkomaalaislaissa on muuten muutoksia koskien ulkomaalaisten työlupaa, mutten ole asiaan tarkemmin perehtynyt.

Olen usein miettinyt kuinka paljon valjastamatonta työvoimaa Suomella olisi ulkosuomalaisissa maailmalla. Paikan päällä eri maissa asuu paljon ammattilaisia eri aloilta, jotka eivät ole työllistyneet syystä tai toisesta omaan ammattiinsa uudessa kotimaassaan. Tietotaitoa maasta, tavoista ja paikoista on kuitenkin muodostunut vuosien saatossa. Tämä tuli taas mieleen lukiessani tämän artikkelin.