sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Ei mikään Aurinkomatkojen mainos

Olen kaupannut aikoinani työkseni lomaunelmia suomalaisille Turkista ja muutamasta muusta maasta. Niistä ajoista on omakin Turkki kuva käynyt läpi monta prässiä, uudelleen julkaisua ja muokkausta, monta kertaa rutistettu ja nurkkaan viskattu versio on suoristettu, rypyt on silitetty ja kolhuja kestäneenä se on nykyisin omalla paikallaan muiden joukossa, ilman turhaa glooriaa ja mainospuheita.

 

Ankaraa on tullut parjattua blogissa ehkä suottakin, siellä asumisella on tärkeä osa elämässäni. Siellä nimittäin karisivat viimeisetkin Turkin haavekuvat. Kun saavuimme Ankaran bussiasemalle marraskuisen hyiseen ilmaan, näytti kaupunki niin suurelta mutta harmaalta, ei palmuja, eikä pilke silmäkulmassa olevia turkkilaisia. Ankarassa opin monta tärkeää asiaa, kuten kuinka löydetään kauden vihannekset edullisesti, kuinka tullaan osaksi turkkilaista naapurustoa, että suvun kanssa on parasta tulla toimeen ja että täällä ei toimita kuten lomaunelmien maailmassa. Turkkilaisessa lomakaupungissa ulkomaalainen tottuu herkästi liian hyvään ja helppoon, Ankarassa joutuu keskelle raakaa arkea.

Turkki on yhteiskuntana raadollinen, turkkilainen kyllä sen tietää ja kasvaa siihen, mutta ulkomaalaiselle moni asia selkenee kantapään kautta. Suomesta käsin oli helpompaa puolustaa tasa-arvoa, uskoa ihmisten olevan pohjimmiltaan hyviä ja puolustaa rehellisyyttä henkeen ja vereen, kyllähän rehtiys aina palkitaan, eikö? Turkissa joutuu laittamaan monet ihanteet pahvilaatikkoon, kannen kiinni, tiukasti teippiä päälle ja varastoon, sen voi noutaa mukaan sieltä Suomen lomalle. Turkkilaisessa yhteiskunnassa on pärjättävä, kyynerpäätaktiikalla ja sosiaalisilla taidoilla, suhteita ja verkostoa pitäisi olla, tilannetajua milloin kannattaa kertoa millainenkin totuus tai mitä jättää kertomatta.


Turkissa on myös opittava ettei kaikkea kannata uskoa, ei sitä punakkaa viiksivallua, joka hyvin vakuuttavasti kertoo, ettei täällä mitään työlupia kysellä, meihin voi aina luottaa, me järjestämme kaiken. Ne punaisimmat tomaatit joissa on eniten lappuja markkinoilla ( hormoonivapaa, lähikylän luomua, makea ja parhaista parhain) ovat todennäköisesti huonoimmat vaikka kauppias onkin ystävällinen vanha pappa. Eikä sen vanhan mummelin munatkaan olleet sen takapihalta. Monelle vakuuttelu ja asioiden kertominen parhaassa valossa on elinehto selvitä, oman perheen pitäminen leivässä menee ohi ihanteiden. Suomessa on monella on varaa ja aikaa taistella ihmisten, eläinten ja luonnon puolesta, monelle turkkilaiselle ne eivät ole edes toissijaisia asioita, omassa arjessakin on ihan tarpeeksi pelastamista.

Minullakin on ollut oma hurmosvaihe Turkissa, sitä söi kyllä samaan aikaan opastyö, jonka myötä valottui arki palmujen takaa. Kun istuimme mieheni kanssa myöhemmin Ankarassa villasukat jalassa täristen Anatolian viimaisessa talvessa, mielessä pyöri kaikenlaista. Ei ollut töitä, ei asuntoa, ei työlupaa eikä eläke kertynyt, luukustakaan ei tippunut tukia. Onneksi oli ystävä, jonka luona punottiin suunnitelmia kuinka tästä eteenpäin, rahoja laskettiin ja pihisteltiin lämmityskuluissa. Telkkarissa näytettiin kuinka entisen kodin kulmilla Bodrumissa jyräsivät aallot ja tuulet rantakuppiloita ja rakennuksia kumoon.


Ulkomaalainen Turkissa on tuuliajolla, yhteiskunnan osaksi tulemiseen saa tehdä paljon töitä, ihan kyynerpäitä myöten. On valmistauduttava siihen, että on pakko oppia ja laitettava itsensä likoon, asenteella en mä osaa ja kun mä olen vähän tällänen jää jalkoihin. Kieli on opittava, verkosto on luotava ja oli sitten kotiäiti tai töissä, niin jollain muotoa on oltava yhteiskunnan osa. Turkkilainen nainen kyllä tietää, minne mennä jos avioliitto ei kukoista, mistä elanto, jos mies kuolee ja kuka avuksi kun lapsi sairastaa mutta itse on mentävä duuniin, hän tietää tarkalleen monta liiraa maksaa koulutus, kouluruoka ja -kuljetus jo kuukausia ennenkuin lapsi syntyy. Harvalle ulkomaalaiselle tulee sellainen mieleen. Turkkilaiselle naiselle on myös selvää mikä ero on kotirouvan ja työssäkäyvän välillä, se on riippuvuus miehen varoista, eläkkeestä ja suvusta.

Monta vuotta sitten luulin tietäväni Turkista yhtä jos toistakin, nykyisin tiedän vain etten tiedä Turkista juuri mitään. Juuri kun luulen tietäväni jotain, tapaan turkkilaisen tai eteen tulee asia, joka tekee tiedon tyhjäksi. Meillä kävi hyvin miehen kanssa, kun löysimme töitä Ankarasta ja vielä hyviä sellaisia, palmujen ja maireiden sisäänheittäjien jälkeen virkamieskaupungin arki oli tervetullutta rutiinia työaikoineen. Opastöissä työnantaja hoiti asiat puolestani, asunnot, kulut, työluvat ja kaiken ikävän byrokratian, terveydenhuoltokin oli järjestetty yksityiselle Suomeen, jota käytin kääntymisaikoina. Ankarassa tavailin virastoja ja viranomaisnimikkeitä, keräilin tietoa mitä kannattaa käyttää hyväksi paikallisen terveyshuollon piiristä, mistä varataan aika ja minne mennään, mikä on papa-koe turkiksi, mikä lääkäri varataan mihin vaivaan? Virastoissa on parasta oppia toimimaan itsenäisesti tai alussa mies apuna, jonakin päivänä siitä tiedosta ja tottumuksesta voi olla apua.

Turkki on järkyttävän kallis maa kun suhteuttaa sen tavallisen kansan tuloihin, hinnat nousevat ja palkat laahaavat perässä. Jos mies on rikas niin silloin elämä helpottuu, suomalainen joka ajattelee ettei rahalla ole väliä, ei ole asunut Turkissa. Harva suomalainen haluaa asua kaupungin halvimmassa mustalaiskorttelissa tai asunnossa jossa on reikävessa, ruuan loihtiminen pöytään minimaalisella rahasummalla pelkistä kasviksista, linsseistä ja pavuista on vierasta. Rahalla, asemalla ja perheen kotipaikalla on väliä, se määrittää pitkälti tulevaisuuden suunnan, jonka voi vaihtaa korkeintaan lottovoitto. Turkkilaiset ovat epäileväistä kansaa, voisi luulla, että täällä saa helposti ystäviä. Totuus on, että turkkilaiset sosialisoivat pitkälti suvun ja perheen keskuudessa, koska heihin voi luottaa, ystävyyssuhteita solmitaan hyvin varovasti, vielä varovaisempia ollaan ulkomaalaisten kanssa.


Alkuaikoina Turkissa ihaninta mielestäni oli pyöräillä pieniä mukulakivikatuja pitkin aamulla, kun aurinko nousi pinjapeittoisten Taurus-vuorten takaa, jasmiinit ja sitruunapuut kukkivat, leipäkaupasta leijaili ihana tuoksu, puolitutut tervehtivät aamuntouhuissaan, ajattelin että saadapa elää aina välimerenrannalla, hullujen mutta ihanien turkkilaisten keskuudessa. Niistä ajoista ovat monet mielikuvat Turkista muuttuneet, moni asia mikä alussa viehätti, myöhemmin mätti ankarasti, ajoittaista paniikkiakin oli ilmassa kun tajusin kuinka tyhjän päällä Turkissa elellään. Kaiken jälkeen olen taas pienillä kujilla, täälläkin tuoksuu jasmiini ja sitruunapuu kasvaa pihalla, välimeri on edelleen ihan yhtä kaunis ja turkkilaiset hulluja mutta niin rakkaita pienine vikoineen. Täällä voi pärjätä pumpulimaisessa Suomessakin kasvanut mutta siihen vaaditaan paljon työtä eikä se työ tunnu loppuvan täällä koskaan.

20 kommenttia:

  1. Taas lähti aivot raksuttamaan tästä kirjoituksesta :) Kun juuri tänään luin netistä tutkimuksesta "missä maassa on paras asua naisena", ja Suomi tietysti paistatteli hopeasijalla heti Islannin jälkeen... En väitä, ettäkö Suomessa kaikilla olisi helppoa tai etuoikeutettua, mutta kyllä siellä keskiluokka elää vielä aika pumpulissa. On niin totta, että vain rikkailla (=hyvin toimeentulevilla = suurella osalla suomalaisista) on varaa ajatella luonnonsuojelua, tasa-arvoa, rehellisyyttä ja oikeudenmukaisuutta, kun taas niin monessa maassa sitä joutuu todellakin kovettamaan itsensä ja pitämään huolen vain ja ainoastaan omista asioistaan. Enkä silti tarkoita, etteikö kaikkien kuitenkin pitäisi pyrkiä huolehtimaan luonnosta, tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta valitettava tosiasia on se, ettei monilla vain riitä siihen rahkeet, jos oma elämäkin on jatkuvaa taistelua. Onnellisia olemme siis me, vaikka sen niin kovin usein ottaakin itsestäänselvyytenä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se on etta ihminen tallaisessa yhteiskunnassa priorisoi asiat toisin, Suomessa on toki valiinputoajia mutta suurin osa kansasta elaa pumpulissa, aina on joku taho joka auttaa kun ote meinaa luisua. Musta tassa on yksi syy, miksi turkkilaisia lapsia aletaan valmentamaan elamaan jo varhain teini-iassa, on pakko oppia ottamaan vastuuta ja kayttaytymaan jos meinaa parjata.

      Poista
  2. Wau! Todella hienosti kirjoitettu ja uskon,etta pitaa hyvin paikkansa. Ihan sanattomaksi tassa jain.
    Hyvaa jatkoa turkkiin ja terveiset kurdistanista.
    Hanna

    VastaaPoista
  3. Hienoa, että kirjoitat myös Turkin nurjista puolista, ja elämisen vaikeudesta siellä. Monella unohtuu, että lomalla näkee vain niin pintaraapaisun asioista, jotka eivät edes ole todellista arkea, ja oikea arki on paljon paljon vaikeampaa. Totuushan on, ettei elämä ole ruusuilla tanssimista missään, mutta Turkissa ruusupensaat ovat huomattavasti piikikkäämpiä kuin Suomessa. En tietysti ole erityisen hyvä asiaa arvioimaan, kun en varsinaisesti ole Turkissa asunut, mutta järki on aina kulkenut mukana ja olen pyrkinyt olemaan realisti, enkä liihoitellut pää pilvissä. Silloin ehkä näkee niitä huonojakin puolia paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just nain, taalla jokainen luo itse ne omat turvaverkot ja kilpailu on todella kovaa joka paikassa, harvoin on mitaan tahoa jonne menna itkemaan huonoa kohtelua duunipaikalla tai vahimmistövaltuutettua kelle osoittaa postia kun on haukuttu ja kohdeltu vaarin, sellainen on vain kestettava tai paastava haukkujien ylapuolelle tavalla tai toisella.

      Poista
  4. Hieno kirjoitus taas:) Niinhän se on että elämä turistialueella ei ole samaa kuin loma siellä ja miten siellä sitten asettuu elämä on monesta kiinni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, aika harva oikeasti sopeutuu asumaan esimerkiksi Turkissa ja kylla siihen vahan onneakin tarvitaan, etta asiat loksahtavat kohdalleen.

      Poista
  5. Niin asiaa :) Ma kun tulin tanne toisen kerran miestani tapaamaan niin silloin paasin heti nakemaan sen arjen ja silloin tuli kova kulttuurishokki, etta itkuksi meni. :D en sita ennen tajunnut mita tarkoittaa kaytannössa kulttuurishokki.
    Taalla kylla todella olisi helpompaa asua, jos olisi rikas. Nythan mieheni on ollut vain kesasesonkeina töissa, mutta jos saisi ymparivuotisen työn (samaa palkkaluokkaa kuten aiemmin) niin meilla tilanne olisi huomattavasti helpompi. Monet ajattelevat, etta olen todella hullu, kun menin naimisiin turkkilaisen miehen kanssa, jolla ei ole hyvaa työpaikkaa ja koulutusta. Mieheni lopetti aikoinaan koulun, koska hanella ei ollut kiinnostusta kouluun. Toki katuu sita paljon ja yrittaa tsempata pikkuveljeaan opiskelemaan. Nyt yrittaa lukion suorittaa tenttimalla (açık öğretim lisesi).
    Mun mies on hyvinkin varovainen, ja hanella ei ole ketaan ystavia..perheensa ja veljensa etenkin ovat hanelle tosi tarkeita, koska heihin voi luottaa.
    Ma olen aina ollut aika laiska tekemaan ruokaa, joten halvalla olen toimeen tullut ruuan suhteen. Taalla olen oppinut syömaan linssikeittoa seka papuja. Linssikeitto on mun suurinta herkkua :) Suomessa söin normaalisti vain jauhelihaa ja kanaa. Kanaan olen kyllastynyt ja jauhelihasta en oikein taalla tykkaa, joten onneksi mulla ei ole ollut ongelmaa siirtyessa ns. kasvisruokavalioon :)

    Odotan sita paivaa, kun turkin kielen taitoni on hyva. Sitten elaminen taalla helpottuu ainakin vahan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kylla tama maa jossain kohtaa saa aikaiseksi kulttuurishokin ihan jokaisessa. Taalla on paljon vakea jotka olisivat halunneet opiskella pidemmalle mutta se ei ole mahdollista perhetilanteiden vuoksi, mun mies on joutunut jattamaan yliopiston opinnot kesken koska hanen isa sairastui ja oli mentava duuniin. On ihan ymmarrettavaa etta turkkilaiselle perhe on tosi tarkea koska se on tarkea niin monessa mielessa. Kylla mina sinuna ajattelisin etta on jarkevampaa, etta menit naimisiin miehen kanssa jonka vierella haluat olla etka rahan vuoksi, nain ainakin haluaisin ajatella vaikka eihan se helppoa ole. Te olette kuitenkin viela nuoria ja vaikka Turkki on vaikea maa niin taalla on kuitenkin mahdollisuus onnistuessaan tehda unelmista totta.

      Poista
  6. Suomalaiselle on kyllä vaikeaa sopeutua siihen oveluuteen joka tuntuu olevan jokaisen turkkilaisen perusluonteessa. En vieläkään, 20 vuoden kuluttua, osaa lukea täysin niinkään läheistä ihmistä kuin anoppini. Niinpä minä ideaalisena ja sinisilmäisen rehellisenä olen tullut leimatuksi yksinkertaiseksi hölmöksi joidenkin perheenjäsenten taholta. Olen onnistunut välttämään perheensisäisiä tappeluita vetämällä inhottavat kommentit huumoriksi. Vaikeaa se välillä on, mutta nuorempana on paikkansa tiedettävä ja joskus on vain parempi olla hiljaa... Energiani käytän mieluummin mieheeni ja lapsiini kuin selvittelemään kuka teki ja sanoi mitä ja miksi.
    Anoppini kieltäessä kertomasta jotakin miehelleni, ihmettelen mielessäni moista pyyntöä, mutta sanon aina suoraan että tällaista pyyntöä en tule kunnioittamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ala muuta sano, mun anoppi ja miehen suku on ilmeisesti tajunneet etta meilla ei ole miehen kanssa salaisuuksia ja etta en ole niin turkkilainen, jonka mielesta naisilla ja miehilla on perheenkin sisalla omia kuppikuntia, musta se on todella outoa. Joskus anoppi on yrittanyt udella asioita multa, joita ei uskalla kysya miehelta mutta ymmartanyt sen olevan turhaa. Mutta juu hyvin sekavia ovat nama sukujen valiset kieroilut ja systeemit Turkissa!

      Poista
  7. Hieno ja ajatuksia herättävä kirjoitus! Itsekin olen kokenut saman "kuherruskuukauden" ja sitä seuraavan kulttuurishokin asuessani Lähi-idässä. Alussa kaikki on niin ihanaa, vääryyksille annetaan anteeksi tai niitä ei edes huomata. Sitten kun arki tulee vastaan ja rutiinit paljastavat totuuden niin bum, huonoja puolia näkee kaikkialla. Mutta onneksi tuo epämiellyttävä tunne laantuu pian ja sitten alkaa se kuuluisa sopeutuminen, arjesta tuleekin taas kivaa ja inhottavien asioiden kanssa on opittu elämään. Onko teillä tarkoitus jäädä Turkkiin kokonaan vai voisitteko mahdollisesti jossain vaiheessa tulla Suomeen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kuharruskuukauden aikana sita itsekin puolustelee niita asioita jotka sitten myöhemmin muuttuvat hairitseviksi, niin se on etta ne kulttuuriin sopeutumisen eri vaiheet jokainen kay lapi, jokainen tavallaan. Meilla on tarkoitus jaada Turkkiin nailla nakymin pysyvasti, kummallakaan ei ole mikaan hinku Suomeen ja ma luulen etta työllistymisen kannalta meidan on parempi olla taalla.

      Poista
  8. Kirjoitat realistisesti turkkilaisten hyvistä ja vähemmän hyvistä puolista. Kuten ennenkin, ihailen sitä, että ET täällä blogissasi kuitenkaan koskaan hauku miehesi sukulaisia. Kaikki ulkosuomalaisten miniöiden blogit eivät ole yhtä hienotunteisia tässä suhteessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, mulla on kivat paikalliset sukulaiset, ehka ei aina olla kaikissa asioissa samalla aaltopituudella mutta ymmarretaan kylla etta eri kulttuureissa asiat on eri tavoin. Eika kylla mustakaan olisi kovin soveliasta haukkua heita taalla jos niikseen olisi.

      Poista
  9. Kiva blogi. Löysin sattumalta! Itse asun Malesiassa. Käy kurkkaamassa Malesian eloa
    www.menopaluumaailmalle.blogspot.com
    Hyvää viikkoa sinne!
    t. Sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja varmasti kayn, ma olen ollut Penangissa vuoden vaihdossa hamassa menneisyydessa, pala sydanta on aina K-Aasiassa!

      Poista
  10. Terhin sanoin, aivot raksuttaa niin, ettei oikein sanoiksi saa puettua. Olen myos ottanut kayttoon tuota valikoivaa rehellisyytta tai kertomatta jattamista. Samoin olen yhta mielta monesta muustakin asiasta ja minusta meille, tai ainakin minulle, pumpulissa kasvaneelle on hyvakin nahda erilaisia tapoja elaa ja oppia niista. Korruptoitumatta ihan kokonaan tietenkaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taa oli hyvin sanottu etta valikoivaa rehellisyytta, kokonaan kuitenkaan korruptoitumatta :D

      Poista

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!