tiistai 1. lokakuuta 2013

Sopeutumisen syvissä vesissä

Ulkomailla asuminen vaatii jonkun asteista sopeutumista paikalliseen kulttuuriin, riippuu varmasti monesta tekijästä mille asteelle kukin sen vie. Joskus ulkosuomalaisia tavatessa tai heidän tarinoitaan lukiessa leuka loksahtaa, toisinaan siitä ihmetyksestä kuinka joku pystyy elämään vieraassa kulttuurissa kuulumatta siihen lainkaan, joskus taas ihmetyttää miten toinen on tehnyt selvän eron hylkäämällä suurimman osan kotimaan tavoista ja siirtynyt kokonaisuudessaan uuteen kulttuuriin. Toisen keittiössä porisee hernari ja uunissa hautuu makarooniloota, talo on koristeltu arabialla ja iittalalla, marimekkoa ikkunassa ja sängyssä, tavataan mielellään toisia suomalaisia, katsotaan tvkaistaa ja jouluna kuunnellaan joulurauhan julistus. Jonkun toisen kotona puhutaan vain uuden kotimaan kieltä, on ehkä vaihdettu uskontoa ja puketumiskoodia, ruokavalio on kokenut mullistuksen ja Suomi tuntuu kaukaiselta.

Meillä eletään vahvasti kahden kulttuurin arkea, tykkään paikallisesta sosiaalisuudesta, ruokakulttuuriin olen hurahtanut, yhteisöllisyyskin, kuten moni muukin kulttuuriin kuuluva asia sopii minulle sopivina annoksina. Nautin siitä, että jokainen huomioidaan täällä, aina on aikaa vaihtaa pari sanaa ja kysyä kuulumiset, oman korttelin yhteisöön kuuluminen lisää turvallisuuden tunnetta ja apu on aina lähellä, puolituntematonta mieluummin tervehditään kuin jätetään tervehtimättä. Sen sijaan patjaröykkiöt ja sohvin sisustettu olohuone ei sovi meille, ei liioin jatkuvana virtana vaihtuva yllärilauma sukulaisia oven takana. Olenhan suomalainen ja vaadin oman nökötyskiintiöni täyteen hiljaisuudessa ja tarpeeksi avarassa tilassa. Toivottavasti Suomessa asuville turkkilaisillekin suodaan heidän tavat.

Olisin ratkaissut tämän dilemman huomattavasti arkisemmin kuin turkkilainen.
Tytön huomioiminen tuntemattomien puolelta on hieno juttu tiettyyn rajaan asti. Taputtelu, iän ja nimen kysely, makeisten jakelu ja ystävälliset sanat piristävät, sen sijaan liika tunkeilu ja toisinaan hymyhuulessa toisten kasvatustapojen arvostelu ärsyttää. Koko kylä kasvattaa ei minulle tarkoita sitä, että kuka vaan voi tulla ihmettelemään tytön reissussa rähjääntynyttä unilelua tai leikissä kuraantuneita vaatteita, kyselemään osaako ulkkis vaivata tytölle turkkilaisia ruokia? En myöskään tykkää, että joku päivittelee lapsen tuomista pihalle pakkasella. Lapsista kun kasvaa ihan normaaleja ilman jogurttikeittoa, talven ulkonaliikkkumiskieltoa ja aluspaitojen jatkuvaa vaihtamista.

Olen mielestäni ihan kelpo mamu, hoidan aina paperiasiat ajallaan, oleskeluluvan päivitykset ja maksut, olen tehnyt töitä ja maksanut asianmukaiset verot, en häiritse naapureita tai aiheuta julkista pahennusta. Anopillekin muistan soittaa kuulumiset melkein aikataulussa. En kuitenkaan nyökyttele kaikille paikallisille tavoille tai suostu sopeuttamaan sellaisia kotiini, jotka eivät minulle sovi. Avaan myös nykyisin suuni ja saatan ilmoittaa talon antimia arvosteleville vieraille sen olevan töykeää suomalaisessa kulttuurissa, samoin sen että lapsen on hyvä tutustua bakteereihin eikä pelkkään kloriitin hajuiseen rättiin. Usein on parasta vaieta ja monissa tilanteissa se on jopa järkevää, joku raja on kuitenkin hyvä pitää oman mielenrauhan säilyttämiseksi.

Turkin valtio ei tee helpoksi sopeuttamista omalta osaltaan, oleskelulupaa uusitaan tasaisin väliajoin eikä työlupa irtoa helpolla. Näin kaksoiskansalaisuusprosessin, toivottavasti, loppusuoralla en koe olevani matkalla yhtään turkkilaisemmaksi, olen mielestäni saavuttanut lakipisteen ja hyvä niin. En ole ikinä ajatellut muuttavani turkkilaiseki vaan olen täysin suomalainen, joka on omaksunut osan paikallisista tavoista arkeen. En voisi kuvitella itseäni liittoon, jossa mentäisiin vain mieheni kulttuurin ehdoilla, olen aina hieman ihmeissäni puolisoista, jotka kertovat että sianlihan syönnin lopettaminen, poikalapsen ympärileikkaus ja uskonnon vaihtaminen olivat pikkujuttuja. Eivät ainakaan minulle.

Meillä saattaa muuten porista joskus hernari, toisinaan tarjotaan makaroonilootaa, marimekkoakin löytyy vaikken siitä kovin edes välitä, samoin iittalaa ja arabiaa, suomalaisia ruokia en kotimaasta hamstraa mutta eilen kolistelin tyhjentynyttä lakulaatikkoa otsa kurtussa, niin ja joulurauhan julistus kuunnellaan joka vuosi.

Millainen mamu sinä olet?

29 kommenttia:

  1. Ma oon just kuullut niista paljon, joiden elamaan Suomi ei oikeastaan kuulu mitenkaan. Meilla on esimerkiksi Suomesta astioita ja keittiötyövalineita, ja varsinkin just astiat on mulle tarkeita :) Samoin on joitain Suomalaisia pyyhkeita. İtse luen uutisia Suomesta joka paiva. Ma leivon korvapuusteja. Ruokakulttuuri on sekalaista. En tieda, minkalainen itse olen, kokoajan kehityn ja opin uusia asioita. Mutta turkkilaisten mielesta varmasti olen tosi hiljainen ja sisaanpain kaantynyt. Meilla ei syöda lattialla - eika tullakaan syömaan. Haluan suomalaistyyppisen olohuoneen, kun koti löytyy. Enka sisustuksessa halua kayttaa turkkilaista tyylia, koska itse tykkaan paremmin pelkistetysta. En haluaisi, etta meille koskaan tulee yllatysvieraita, mutta vieraita kay sen verran harvoin, etta en veda hernetta nenaan jos yllatysvieraita tulee.
    Jos jostain turkkilaisesta tavasta en tykkaa, sanon siita vain miehelleni. Hanen perheelleen en valita. Kayttaydyn asiallisesti ja kunnioitan taman maan kulttuuria. En koskaan voisi kuvitellakaan kulkevani bikineissa kadulla tai suutelemassa miestani kodin seinien ulkopuolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Astiat tuntuvat olevan monille meille suomalaisille tarkeita, en ole koskaan tavannut turkkilaista jolla olisi samanlaista suhdetta turkkilaiseen astiastoon, minakin vaalin suomalaisia astioita ja tulen niista hyvalle mielelle. Alusta asti on hyva sanoa asioista, jotka eivat itselleen sovi, ettei mikaan jaa sitten hampaankoloon kaivelemaan. Suomalaisen kulttuurin voi luoda taallakin jollakin tasolla kotiin toisen kulttuurin rinnalle, sopivassa maarin molempia.

      Poista
  2. Hyvä postaus,taas kerran. Joskus tulee mieleen, että jos kaikelle entiselle kääntää täysin selkänsä, niin taustalla täytyy olla kyllä joku hyvä syy. Olisikohan se niin, että kotimaahan liittyy vain ja ainoastaan huonoja muistoja. Tai sitten niin, että ikävä on kotiin kova ja lähteminen kaduttaa. Elämä on kuitenkin siinä jamassa, että paluu on mahdotonta. On helpompi ehkä itselleen kääntää selkänsä täysin. Puolitiessä roikkuminen olisi liian raskasta. Tiedä häntä. Pitää muistaa se, että ei kaikkien ulkosuomalaisten tarinat ole onnellisia. Niitäkin löytyy, jotka sinnittelevät uudessa kotimaassaan, mutta eivät ole ollenkaan onnellisia eivätkä sopeudu uuteen maahan eikä kultuuriin.
    Minä taidan olla hyvin pitkälle samanlainen kuin sinä. Tässä kodissa kohtaavat Suomi ja Irlanti. Niin keittiössä kuin asiakaapissa. Irlantilaisten iloisuudesta ja positiivisuudesta olisi suomalaisille paljon oppimista. Suomesta toisin tänne kilokaupalla järjestelmällisyyttä ja sanojensa takana seisomista. Hiljaisuuttakin kaipaan välillä. Ei vieraassa maassa asuminen ole aina helppoa, ja puoliso saa joustaa ja tulla vastaan monissa asioissa. Se, että meillä elettäisiin täysin miehen pillin mukaan, ei kyllä tulisi kuuloonkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan maailmalla on onnettomia ulkosuomalaisia eika se tarkoita sita ajoittaista koti-ikavaa tai arsyyntymista uuden maan juttuihin kun kukaan muu ei juuri silla hetkella ymmarra suomalaista kun toinen suomalainen, olen varma etta moni huomaa vuosikausia asuttuaan ikavöivansa aina vaan enemmin kotimaataan eika koe mitaan yhteytta uuteen kulttuuriin, jos on viela kaantanyt selkansa kaikelle vanhalle, on tilanne aika rankka. Työpaikan menetys, suhteen paattyminen, lasten lahtö kotoa ja elakkeelle jaanti saattavat olla ulkosuomalaiselle paljon suurempia aallonpohjia mita ne olisivat kotimaassa.

      Meilla eletaan kahden kulttuurin pillin tahtiin :) Tassa vaan mietin etta kuinka monen ulkosuomalaisen puoliso on vaihtanut uskontoa, ruokailutapoja tai vaatetusta...

      Poista
  3. Mielenkiintoista luettavaa taas.Mä olen asunut eri maissa ja jokaisesta on jotain tarttunut,mutta kyllä se suomalaisuus on vaan tärkeää vaikka missä olisi.Tunnen,että osaan sopeutua minne vaan mutta samalla siis säilyttää tuon suomalaisen puoleni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta on ihanaa etta eri maista on tarttunut jotakin, ruokia, ystavia, muistoja, pienia esineita muistuttamassa siella olemisesta. Minustakin sopeutuminen on aika helppoa mutta nain tanne jaaneena, olen muuttunut varmaaan tarkemmaksi joustavuuden rajoissa, tiedan tarkkaan sen rajan jota en ylita.

      Poista
  4. Mukavaa vertailua! Hassu kysymys, mutta mikä on sohvin sisustettu olohuone? Rakastan nimittäin sohvia ja täällä taas sosialisointi tapahtuu minusta pääasiassa ruokapyödän ääressä ja telkkarin katselu sängyssä. En oikeasti muista istuneeni kenenkään paikallisen sohvalla! :D

    Meillä on ainakin oman katon alla kulttuurien "intercambio", yhä enenevissä määrin. Talon väki ilman kenkiä, vieraat ei. Joitain käteviä keittiövälineitä ja makuja Suomesta, mutta enemmistönä ehkä ruokaa ei-kummastakaan kotimaasta. Yksi kotikieli, mutta mausteena englantia ja suomea.

    Mieleltämme ollaan molemmat sopivasti aika minimalistisia ja käytännöllisiä. Joskus on jopa vaikea erottaa, mikä on kulttuuria, mikä persoonaa. Toivottavasti voidaan tiiminä toimia sopivasti integroituneina mamuina, missä maassa olemmekin. Kunnioittaen, mutta tietyistä arvoista tinkimättä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Turkkilaisillahan kay paljon vieraita joten monen olkkarissa saattaa olla erilaisia sohvia rivissa, anopillani on 3 isa sohvakalustoa kotona, laskin akkia etta noin 40 henkea saa istutettua niihin, kaksi on olohuoneessa ja yksi kalusto sitten erikseen olevassa huoneessa, jossa on myös pitka pöyta kun tulee vieraita eli vieraiden passaamishuone. Kuulostaa ehka omituiselta mutta turkkilaiset ovat todella vieraanvaraisia.

      Tuo on totta etta joskus persoona ja kulttuuri menevat sekaisin, meilla mies on aika santillinen ja tykkaa olla omissa oloissaan eika edusta tassa mielessa perus stereotypiaa turkkilaisesta. Meillakin on kylla kodin seinien sisalla ihan oma maailmansa, sekoitus tapoja jotka sopivat juuri meille.

      Poista
  5. Noin sen pitää minusta ollakin, että otetaan sopivasti kummastakin kulttuurista ja tehdään kodista ja elämästä omannäköinen. Sallittakoon se myös muille, myös Suomessa asuville ulkomaalaisille.

    Intiassa olen nähnyt molempia ääritapauksia, on niitä, jotka ovat muuttuneet intialaisiksi pukeutumista ja käyttäytymistä myöten, ja sitten on niitä, jotka eivät halua olla intialaisten kanssa missään tekemisissä vaan jotka pysyttelevät omissa expat-porukoissa. Jollakin tapaa ymmärrän kumpiakin, ja sitten en taas joskus ymmärrä ollenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tavannut naita expatporukoita, joista osa liikkuu vain omissa piireissaan, kay tietyssa isossa ostarissa ja liikkuu alueilla, missa on muitakin ulkomaalaisia, liiallinen kontakti paikalliseen kulttuuriin pelottaa. Sitten taas naita 'hurahtaneita', jotka ovat taysin turkkilaistuneet, minun on jollain tapaa vaikeaa ymmartaa erityisesti viimeista porukkaa. Expatit tulevat ja menevat, ehka vuosikausien komennuksen jalkeen ei enaa vain jaksa ja tieto, etta parin vuoden paasta lahdetaan saa aikaiseksi selvita arjesta pintaraapaisulla. Hurahtaminen on minusta pelottavaa, mita jos puoliso kuolee tai tulee joku muu elamanmullistus etta pitaa palata Suomeen, meneekö pohja koko elamalta?

      Poista
    2. Itse halveksi Afrikka-vuosieni alussa expatteja ja yritin olla itse mahdolilsimman epa-sellainen. Nyttemmin olen itse muuttunut enemman expatiksi, luulen, etta muutos ajoittui lapsen saamiseen ja sita seuranneeseen aikaan. Nykyaan syon ugandalaista ruokaa kodin ulkopuolella, mutta kotona meilla kokataan enemman suomalaistyyppista kyllakin. Sisustuksessa on aika paljon Afrikkaa, suomalainen valkoisuus ja yksinkertaisuus on omaan silmaan kummallista. Astioissa loytyy muutama Teema-muki ja jokunen Muumi-astia. Kaveripiirit ovat sekoitus ekspatteja ja paikallisia, mutta totta on, etta kun asemapaikan pitaisi vaihtua parin vuoden valein, en tieda miten siella viidennessa maassa enaa jaksaa koittaa sopeutua...

      Poista
    3. Niin luulen etta siita expat elamasta tulee lopulta aika rutiinia, tuskin viidennessa maassa jaksaa enaa hurmioitua sopetumaan ihan joka saralla...Tahan sopeutumiseen vaikuttaa varmasti paljon se miten kauan aikoo maassa asua, lopullisesti muuttanut alkaa hiljalleen sopeutua ihan eri asteikoilla kun muutamiksi vuosiksi maahan tullut.

      Poista
  6. Minusta hienointa mamuilussa on juuri se, että saa kaivaa rusinat pullasta ja fetat börekistä. Meillä siis häpeilemättä otetaan parhaat puolet molemmista maista ja tuhahdellaan molempien maiden huonoille puolille, kääntyen siinä kohdassa sen maalaiseksi, jossa mokomaan ongelmaa ei ole olemassakaan. Turkkilaista minusta ei tule, mutta en ehkä enää ole sinisilmäinen suomalainenkaan. Olen minä, ja minussa on elämisen jäljet näistä molemmista maistani. Toivottavasti tulee myös olemaan. Tänään on taas vietetty mukavaa iltaa turkkilaissuomalaisessa seurassa. Ajatellen, että olenpa onnekas, kun minulla on nämä tässä. Nämä maat ja niihin kuuluvat rakkaat ihmiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinapa se, pitaa muistaa olevansa onnekas kun on nama kaksi kulttuuria ja maata, ymmarrysta molemmille ja onneksi on molempiin suuntiin.

      Poista
  7. Itseni kehitys on vienyt sellaiseen välitilaan, jossa olen vähän suomalainen, vähän turkkilainen ja samalla en kumpaakaan. Asumme nykyään Kanadassa, ranskankielisellä alueella joten elämämme on jatkuvaa sopeutumista omaa identiteettiään unohtamatta. Selvän rajan joutuu tekemään mitä hyväksyy ja mitä ei, välillä menee yhteisön mukaan ja toisinaan ei. Rajat ja mikä on hyväksyttävää tai tuomittavaa, niin kulttuurillisesti kuin uskonnon puitteissa, on tärkeää jo pelkästään lasten kasvatuksen kannalta. Toisinaan joudun kyseenalaistamaan koulussa opetettua, vaikka sen luulisi vievän lasten luottamusta, se onkin kouluttanut lapsistani kyseleviä, pragmaattisia nuoria. Olen huivia käyttävä muslimi, asuinalueellani ainoa joten käännän päitä joka kerta kun olen ulkona. Puhelut keskeytyvät kun kävelen johonkin liikkeeseen, jotkut kaupat ovat tyhjentyneet kuin taikaiskusta(!) kun olen astunut sisään. Joskus joku tuijottaa minua väheksyvä ilme kasvoillaan. Silloin lapseni kailottavat kovalla äänellä ranskaksi: "katso äiti miten tuo rouva/herra sinua tuijottaa! Eikö hän ole koskaan nähnyt huovipäistä naista!" Huomio kääntyy heti tuijottajaan joka tietysti heti kääntää katseensa. Kukaan ei halua julkista rasistin leimaa. Itse käytän huiviani koska olen niin päättänyt ja olen ylpeä musliminainen. Lapset ovat myös ylpeitä islaminuskoisuudestaan ja suomalaisturkkilaisesta taustastaan. Korvapuustit ja karjalanpiirakat maistuvat siinä missä dolmat, börekit ja sarmat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teilla onkin oikea kulttuurien kohtaaminen! Minustakin on tarkeaa lapsenkasvatuksen kannalta, etta tietaa mitka ovat rajat ja tosiaan lapsista varmaan kasvaa myös kysymyksia esittavia ja ratkaisuja pohtivia nuoria aikuisia kun joutuu nakemaan erilaisia toimintatapoja ymparillaan. En usko siihen, etta muutokset ja vaihtuvat tilanteet olisivat lapsen kehityksen kannalta huonoja juttuja, lapset ovat sopeutuvaisia ja yllattavan nopeita oppimaan, oppimaan myös uusista tilanteista kun rutiinit ja paikat muuttuvat.

      Omista valinnoista pitaakin olla ylpea, on ikavaa jos joutuu olemaan jatkuvan tuijottelun kohde. Arjen iloa teille Kanadaan, kiva kun jatit kommentin!

      Poista
  8. Mielenkiintoinen ja itselleni myös ajankohtainen postaus! Oma mamuiluni on vähän eri tasolla kuin edellä olevien, sillä olen (omasta mielestäni) vain piipahtamassa Koreassa. Olkoot lopullinen ajanjakso sitten kaksi tai kolme vuotta - se on kuitenkin aivan liian lyhyt aika kääntyä korealaiseksi :) Ja kun miehenikin on suomalainen, niin toki meidän kotimme on suomalainen. Mutta se ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö yrittäisi saada mahdollisimman paljon vieraasta kulttuurista kiinni - haluan oppia kieltä, vaikken sitä todennäköisesti koskaan myöhemmin elämässäni tarvitse. Haluan oppia tekemään korealaisia ruokia - jotain, mitä edes korealaiset nuoret naiset eivät itse harrasta! Haluan ystävystyä korealaisten kanssa - täällä expatpiirit ovat kovin pienet ja lähimmät suomalaiset kolmen tunnin ajomatkan päässä. Joten varmasti Korea jättää jälkensä, toivottavasti myös kotiini, ruokailutottumuksiini ja korvien väliinkin, mutta Suomeen mennään kuitenkin takaisin ennemmin tai myöhemmin, joten identiteettini on puhtaasti suomalainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta sina olet nahnyt paljon vaivaa kun olet tutustuttanut itsesi korealaiseen kulttuuriin pintaa syvemmalta ja ihan varmasti se kantaa hedelmaa, ystavia, ruokia ja muistoja ainakin. Ja kuka tietaa, mita hyötya siita on viela tulevaisuudessa?

      Poista
  9. Toiseen kulttuuriin sulahtaminen ei kay kaden kaanteessa keneltakaan. Se on fakta. On niin monenlaisia tasoja ennen kuin ollaan siina tilanteessa ettei enaa mieti koko asiaa. Taysin oman kulttuurin ja suomalaisen identiteetin ''menettaneet'' ovat oma lajinsa. İtse olen 20 vuotta yhteiselamaa mieheni kanssa (niista 15 v. naimisissa) viettanyt ja sianlihasta luopuminen seka pojan sünnet ovat olleet itseasiassa itsestaanselvyys. En edes miettinyt niita kynnyskysymyksina. Luulenpa, etta ajan mittaan sulautuminen kulttuuriin on paljon syvempaa, henkista kasvua kuin varsinaiset teot. Huomaan esim. Suomessa lomalla kaydessani ajattelevani monista asioista turkkilaisittain. Mieheni vitsailee minun olevan konservatiivisempi turkkilainen kuin moni turkkilainen :) Katson kylla tvkaistaa ja teen lapsilleni myös suomalaista ruokaa, astioita löytyy ja ruoka-aineitakin roudaan Suomesta, mutta talla hetkella tunnen olevani sinut molempien kulttuurien kanssa eika enaa juuri tarvitse miettia noita asioita vaan ne ikaankuin sutviutuvat itsestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta taas tuntuu etta yli 10 Turkin vuoden jalkeen en ole ainakaan yhtaan suvaitsevaisempi paikallisia tapoja kohtaan kun alussa, painvastoin, joka vuosi arsyynnyn edelleen uhrijuhlasta, miehesta olen kaannyttanyt sianlihan popsijan ja kapinoin edelleen sellaisia asioita vastaan joita en hyvaksy. Suomen lomilla huomaan ajattelevani monesti myös turkkilaisittain mutta toisaalta tunnen olevani ihan suomalainen, samoin taalla tietyissa tilanteissa hyvinkin suomalainen ja joskus taas ihan kuin turkkilainen. Olen niin liberaali kuitenkin monissa asioissa etta etsin mellastan ehka ajoittain naiden asioiden puolesta. Meilla kaikilla on varmasti omat tasonsa mille asteelle sopeutuminen tulee vietya, osansa on varmasti myös maalla ja puolison kulttuurilla.

      Poista
  10. Itse aloin miettimään eilen luettuasi tekstisi. Meillä kummastakin kulttuurista on otettu ne "parhaat" palat ja yhdistetty meille sopivaksi kokonaisuudeksi. Ihan niinkuin kielen ym kanssa. Kauhukseni kuitenkin huomasin että taitaapi meillä olla huomattavasti suomalaisia tapoja ja käytäntöjä. Täytyy taas alkaa panostamaan enemmän. Miehen sopeutumiseen ja koti-ikävään on helpottanut paljon se että toisinaan saa ihan turkkilaistakin ruokaa ja asiat tehdään asiat turkkilaisittain. Vaikka mieheni jonain päivänä niin suomalaistuisikin että turkkilaiset tavat unohtuvat, aion kuitenkin lapsilla niitä ihan isovanhempienkin takia :) On tärkeää että lapset tulevat myös turkin puolen suvun kanssa toimeen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Molempia kulttuureita kannattaa vaalia, niissa on valtavasti arvokkaita asioita jalkipolville ja sita kautta itsekin oppii peilaamaan omia ajatuksia ja arvoja. Varmasti miehestakin on kivaa etta toisinaan tehdaan turkkilaisia ruokia ja vaikka juhlitaan paikallisia juhlapaivia.

      Poista
  11. Mielenkiintoista luettavaa. Ihmiset sopeutuvat hyvin eri tavoilla uuteen ympäristöön. Meillä eletään kolmen kulttuuriin välillä napsien niistä kaikista ne parhaat puolet. Keittiömme on kaikkien sekamelska, mutta jännä kuitenkin että lapset ovat valinneet omat suosikkinsa eri lailla. Toinen rakastaa oliiveja ja mantia ja toinen ei voi niitä sietää. Toinen rakastaa pullaa ja lohta ja toinen ei ole niistä moksiskaan, mutta makarooniloota, jäätelö ja tuore maito ovat molempien herkkua. Possua meillä ei syödä, mutten toisaalta ollut kinkun ystävä Suomessa asuessanikaan. Suomalais-turkkilaiseen tapaan jäjätän paikallisten kengät eteiseen, mutta sisätossut homehtuvat kaapissa siihen saakka kun turkkilainen tulee kylään. Meillä ei ole suomalaista musiikkia ja muumi ruokailuvälineet ja iänikuinen Hackmannin juustohöylä ovat varmaankin suomalaisimmat jutut mitä meiltä löytyy. Suomen TVstä en ole katsonut mitään aikuisille suunnattua 10+v enkä kaipaa. Turkin tv riittää. Suomalaisesta kulttuurista on tullut hivenen tärkeämpi sen jälkeen kun lapset ehtivät pari vuotiaaksi (esim. joulu, suomalaiset kirjat/pelit) sillä mielestäni pelkän kielen omaksuminen jättää puolikulttuuriselliseksi, mutten kuitenkaan pidä sitä tärkeämpänä kuin kahta muuta, sillä ne ovat loppujen lopuksi niitä joissa lapset kasvavat ja viettävät aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommenteistakin huomaa etta meilla on erilaisia tapoja kasitella kulttuuriin sopeutumista ja sopeutua, sekin riippuu varmasti monesta eri asiasta, meilla on joka paiva kaytössa muumiastiat ja kaikenlaista suomitavaraa on vuosien aikana eksynyt kotiin, suomalaisia kirjoja on suurin osa kirjahyllysta. Minakaan en osaa kayttaa terlikeja, paikallisille niita on tarjolla mutta saa olla aika kylmat lattiat etta ne itse laitan jalkaani, aika monissa asioissa olen turkkilaistunut mutta paljon on suomalaisiakin tapoja ja selkaytimessa varmasti suomalaisuus.

      Poista
  12. Musta tuntuu, ettei meidan elama ole paljoakaan muutunut Turkkiin muuton myöta. Mulla on hyvin laheinen perhe Suomessa, joten yhteisöllisyys ei ole ollut shokki. Mieheni ei ole muslimi joten mitaan uskonnollisia erimielisyyksia meilla ei ole ollut. Tuntuu etta tuossa apartissa missa asutaan, nıın ei siella ole sellaista yhteisöllisyytta ja naapuruutta. En tunne naapureitani. Kuinka usein muuten oleskelulupa taytyy uusia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ollaan miehen kanssa molemmat sen verran omissa oloissamme hyvin viihtyvia etta yhteisöllisyyden über-sosialisointi ( lue: yllätysvierailut ja pitkään kestittävät vieraat) on meille se ei niin mieluisa puoli yhteisöllisyydessä. Jos asutte sitessa eli uudessa asuntoryhmittymassa niin naissa perinteinen turkkilainen kanssakaynti naapuruston kanssa on jo melkein kadonnut. Oleskelulupia myönnetaan eri pituisina, minimissaan ne ovat yleensa vuoden, avioliiton perusteella on mahdollisuus hakea pidempaakin.

      Poista
  13. Jep. Taa meidan talo on juuri valmistunut. Eli siella ei varmaan sellaista naapuruus yhteisöllisyyta ole. Taytyy myöntaa, etta en minakaan yllatysvierailuista tai kokopaivan kestavista sukulaisvierailuista pida. Koko paiva tuntuu liialliselta, mutta muutama tunti menee ihan hyvin. Tykkaan olla ihmisten parissa, mutta tarvitsen myös omaa tilaa vaikka kirjoitinkin etta pidan yhteisöllisyydesta.

    VastaaPoista
  14. taidan olla aika samanlainen mamu kuin mitä itseäsi kuvailit. monet paikalliset tavat kuten tuo sosiaalisuus ja ihmisten huomioiminen ovat ihan tervetulleita. ja paperiasiat tietysti hoidan ajallaan, työlupaa ei tipu joten jää ikävä kyllä verotkin maksamatta. silti en miehen elättinä halua olla ja kyllä me pöytään mielestäni kaksi palkkaa tarvitaankin jos ei haluta köyhäillä joten töitä teen aina kun jotain saan.

    kardinaalivirhe on varmaan se että miehen sukuun en pidä yhetyttä kun ei siihen kielitaitokaan oikeen riitä enkä totta puhuakseni ole kiinnostunut puhumaan säästä tai muusta diipadaapasta 'äiteen' kanssa, vaikka hän mukava onkin. en myöskään kokkaa turkkiruokaa kun muunkaan maalaiset pöperöt ei meinaa onnistua. koti on hyvin ikeamainen ja ovesta ei voi lappaa porukkaa mutta asiasta ei ole onneksi tarvinut edes keskustella, mies on samoilla linjoilla. tarjoan satunnaiselle sukulaiselle teetä, mutta se on pussiteetä koska muuta ei ole. jos mies on kotosalla niin hän tarjoilee. eli vähän sinne päin mutta ei ihan...:)

    turkissa oppii kyllä pitämään puoliaan ja luovimaan, se on ihan hyödyllinen taito.

    sukulaiset ei ole valittaneet mutta siltä kantilta olen aika kehno miniä :( naapureiden ja naapurustun silmissä varmaan ihan menettelevä ulkkis kun olen ystävällinen ja kieltäkin yritän sopertaa. ja turkin valtion silmissä uskoakseni esimerkkilinem mamu kun kaikki on hoidettu ja maksettu ajallaan - tosin mitä nyt "vähän" kritisoin tämänhetkistä hallintoa, köh...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle tuottaa edelleen ongelmia muistaa soittaa miehen perheelle, yritan aina muistaa, pieni vaiva ja odottavat nykyisin entista enemmin tytön kuulumisia, mutta aina pitaa itseaan muistuttaa, ei tule mitenkaan automaattisesti tallainen jatkuva pulina kannykan varressa niiita naita. Meillakin on sama linja etta olemme hieman erakoita jos keskivertoturkkilaiseen verrataan molemmat, hyva niin silla tulisin hulluksi jos vieraita lappaisi millon sattuu.

      Poista

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!