Ulkosuomalaisia ja paluumuuttajia

Ulkosuomalaisten ryhmä on kovin hajanainen ja sen ainoa yhdistävä tekijä on se että asutaan ulkomailla. Osa ei pidä yhteyttä muihin suomalaisiin kun taas toiset luovat hyvin vähän suhteita paikallisiin. Jokainen on lähtenyt eri syistä, jollekin on jo alusta asti selvää palata takaisin kotimaahan kun toiselle jääminen on todennäköisempää. Paluu takaisin on kova paikka, oli se sitten suunniteltua tai ei.

Eri syyt maailmalla oloon aiheuttavat monesti eriytymisen eri ryhmiin. Monet komennukselle tulleet asuvat maassa määritellyn ajan, elävät usein hyvin etuoikeutettua elämää verrattuna moneen paikalliseen ja jo kielitaidon puutteen vuoksi liikkuvat helposti vain omissa porukoissaan. Tiedän heistä liian monen nähneen paikallisia busseja vain ulkoapäin ja Ankaran vanhan keskustan auton takaikkunasta auton kiitäessä kohti lentokenttää, monelle paikalliseen kauppaan meneminen tuntuu liian vaikealta kielimuurin ja aggressiivisen kaupankäyntikulttuurin vuoksi. Turkki jää etäiseksi ja pelottavaksikin, tutumpi maailma löytyy muista ulkomaalaisista. Ikävä puoli vain on siinä että se todellinen arki ja ystävyys jää kokematta.


Olen muutaman kerran ollut porukassa, jossa ajatusmaailmat ulkosuomalaisten kanssa eivät kohtaa. Kun toinen puuskahtaa kuinka inhoaakaan näitä huijaavia paikallisia tai kuiskaa kuin salaliittolaisille miehensä inhoavan näitä paikallisia, unohtuu tältä että tulee samalla inhonneeksi toisen ulkosuomalaisen perhettä, ystäviä ja läheisiä. Toisen ulkosuomalaisen jalka on vahvasti uudessa kotimaassa ja ihmisten arjessa, hän iloitsee ja murehtii arjessa yhdessä paikallisten kanssa. Hänelle talouden romahduksella, terveydenhuollon uudistuksilla ja paikallisilla murhenäytelmillä on merkitystä, hän ei ole enää ulkopuolinen, joka katselee tapahtumia yläkerroksen ikkunasta. Vierailijana on helpompaa, voi nauttia antimista mutta tiskit ja likapyykin voi unohtaa. 

Suomalaisporukassa maailmalla tulee helposti livautettua sammakoita, toinen ei muista toisen juurtumista kyseiseen maahan ja toinen ei huomaa toisen ulkopuolisuutta uudessa kulttuurissa. Ollaan suomalaisia mutta ihan erilaisia ja erilaisissa tilanteissa. Ulkosuomalaisena tulee tavattua muita samalla nimikkeellä varustettuja ja jopa tutustuttua ihmisiin, joita ei koskaan Suomessa tapaisi. Tulee ihmeteltyä kuinka eri tavoin voimme saman asian kokea ja toisaalla taas tunnettua suurta yhteenkuuluvuutta ja sympatiaa. Pienestäkin suomalaisporukasta löytyy onneksi ne muutamat sielunkumppanit, joiden kanssa koetaan ja jaetaan samalla aaltopituudella.

Vierailijaa odottaa paluu kotimaahan omien likapyykkien pariin, kotimaahan paluusta tulee todellisuutta monelle pitkään muualla asuneelle ja joskus myös niille, jotka ovat päättäneet jäädä yllättävien elämän muutosten vuoksi. Blogeissa on viime aikoina työstetty edessä odottavaa paluuta Suomeen, podettu koti-ikävää ja tehty isoja päätöksiä. Vaikkei meillä ole paluusuunnitelmia niin ainahan on mahdollisuus, joka taas tuntuu aiheuttavan joillekin verenpaineen kohoamista. Ensin ellostellaan maailmalla, siellä paisteessa ja palmujen alla, kehuskellaan ehkä thaimaalaisten ystävällisyydellä tai italialaisella elämänmenolla ja sitten palataan Suomeen nauttimaan kotimaan tarjoamista eduista, koulutuksesta, paremmista palkoista ja sairaaloista, onko tuttua huttua paluumuuttajille?

Paluumuutto saa aikaa ristiriitaisia tunteita ja aina on myös niitä joille lähtijä on maanpetturi, palaaja helposti luuseri. Taloudellisesti epävarmat ajat lisäävät konservatismia ja on helppo heittää ajattelematon kommentti kassajonossa puolitutulle palaajalle tai sanoa suorat sanat anonyyminä mielipidepalstalla. Muutama vuosi sitten hesari esitteli palstallaan määräämättömäksi ajaksi maailmalla lähteneen pariskunnan, firma oli myyty ja halu hypätä pois oravanpyörästä sai tekemään ratkaisun lähteä. Mielipiteitä sateli runsaasti ja aika moni henki suuttumusta heidän päätöstään kohtaan. Että mitäs läksit. Rajat kiinni ettei pääse pois ja jos livahtavat niin takaisin ei ole tulemista.

Vaikka jokainen on lähtenyt matkalle eri syystä niin jokaisen paluumuuttajan kohdalla yksi on varma: kukaan ei palaa samanlaisena kuin oli lähtiessään. Monessa paluumuuttajassa on kilokaupalla tietoa ja taitoa sekä kokemusta, toivottavasti työmarkkinat osaavat sen hyödyntää. Moni paluumuuttaja on opiskellut uuden kielen, lapset ovat usein kaksikielisiä ja toisesta maasta on pääomana taito katsoa asioita eri kantilta, uusia toimintatapoja ja ajatusmalleja, ehkä jopa suhteita ja liikeideoita. Kulttuurien rikkauksilla pitäisi olla positiivinen kaiku mutta missä vaiheessa se sai negatiivisen sävyn?

Jos paluumuuttajia tai sitä suunnittelevia kiinnostaa niin netissä on luettavissa tutkielma aiheesta, vaikka se onkin tosi vanha niin osa asioista on tuskin vuosien saatossa muuttunut: https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/12885/ekuhal.pdf?sequence=1

Kommentit

  1. Olin eilen illallisella erään miehen kollegan luona ja oli mielenkiintoista huomata taas kerran juuri tuo kuinka monella tapaa saman ympäristön voi kokea. Ei ole jäänyt varmaan kellekään salaisuudeksi miten kiintynyt olen tähän nykyiseen kotimaahani Belizeen. Olemme täällä vain väliaikaisesti mutta alusta asti maa on tuntunut tutulta ja jotenkin omalta. Miehen naispuolinen kollega puolestaan tuntuu inhoavan maassa melkein kaikkea. Me muut päivittelimme vähän sitä miten vähän kylällä on ravintoloita; kollegalle ravintoloiden puute tuntui olevan suuren luokan ongelma, kun taas meille muille kyse on vain yhdestä realiteetista täällä. Kollega yleensä ottaen inhoaa paikallista ruokaa kun taas minun mielestäni se on oikein maistuvaa. Hän ei ole ottanut kontaktia paikallisiin kun taas meidän ystäväpiirimme koostuu niin paikallisista kuin muista ulkomaalaisistakin. Vaikka minulla ja miehen kollegalla - suurinpiirtein samanikäisellä eurooppalaisella naisella - voisi jossain toisessa yhteydessä olla paljonkin yhteistä, täällä Belizessä en oikein tiedä mitä sanoa ihmisille, joka elää ikäänkuin ihan toisessa todellisuudessa saman kylän sisällä!

    Suomalaisiahan täällä ei muita olekaan eli ulkosuomalaisuudesta ei näillä kulmilla taida olla juuri muuta kokemusta kuin minun :)

    Mielenkiintoisenoloinen tutkimus, täytyy tutustua. Kiitos linkistä ja vinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika nopeasti huomaa ulkomaalaisten keskuudessa kenen porukassa viihtyy. En tieda olisiko joillakin lyhyita aikoja maassa oleskelevilla jonkunlainen puolustusmekanismi paalla ettei haluakaan pitaa maasta, on sitten helpompi lahtea. Asennekysymys, aina se on yhta hammentavaa.

      Poista
  2. Kiitos hyvästä kirjoituksestasi. Moni mainitsemasi asia on kuin suoraan minun päästäni. Olen myös näinä päivinä pohtinut näitä asioita kovasti. Oman päätöksemme Puolaan jäämisestä teimme ihan juuri. Moni ystävä/tuttava tosin lähtee takaisin kukin omaan kotimaahansa tai sitten kokonaan uuteen maahan. Itsellänikin on siis monta muutosta ja luopumista edessä, vaikka sitähän tämä expatelämä on. Ihmiset tulevat ja menevät ja myös ne joihin on enemmän kiintynyt. Luopuminen on siis tullut tutuksi. Sitten on vaan suunnattava katse eteenpäin ja oltava avoin uusille ihmisille. Ihminen on sopeutuvainen, jos vain haluaa olla. Mielestäni elämän tekee itselleen paljon helpommaksi, kun ei suotta haraa vastaan vaan haluaa sopeututa. Silloin lähtiessämme minäkin päätin, siis tein tietoisen päätöksen siitä, että meidän perhe pärjää ja sopeutuu. Onhan täälläkin paljon sellaista joka harmittaa ja ärsyttää, mutta toisaalta on paljon myös ilon aiheita. Siinä osuit myös naulan kantaan, että paluumuuttaja ei ole sama ihminen kuin ennen. Olemme senkin tahollamme kokeneet, kun viime reissulta Suomeen palasimme. Monasti huomasin ajattelavani, että ilman expatkokemusta olisin tuosta ja tuostakin asiasta ajatellut toisin...

    Minäkin taidan mielenkiinnosta lukea tuon vinkkaamasi tutkimuksen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minakin olisin taysin erilainen ihminen, jos olisin asunut aina Suomessa. Onnea paatöksesta jaada Puolaan!

      Poista
  3. Kiitos! Mä oon kuin sattumnalta viime päivät miettinyt vastaavaa kirjoitusta. Mä itse koen just yllämainituista syistä itseni jotenkin huonoksi suomalaiseksi, kun mulla ei ola jatkuvasti valtava koti-ikävä ja kaipuu salmiakkiin ja Valion jugurttiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyva, ei minullakaan ole jatkuvaa kaipuuta vaan hyva olla taalla, sitten kun olen kaymassa Suomessa niin ihan hyva on olla siellakin. Tama maailmalla olo on kai jollain tavalla opettanut olemaan valittamatta arvostelijoista, jos jotakuta arsyttaa etta on sopeutunut niin sillehan ei itse voi mitaan.

      Poista
  4. Meillä täällä on suomalainen kirjasto kerran kuukaudessa,ja sinne tulevat jotkut pitkänkin matkan päästä.Siellä on ihan mukavaa,jotkut tuttuja vuosien takaa ja jotkut sitten uudempia kasvoja.
    Olen ollut paluumuuttaja ja sitten taas tullut tänne takaisin,muutaman muun kautta.,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet ollut paluumuuttajana niin Suomeen kuin Israeliinkin :) Niista hyvista suomiystavista tuleekin todella tarkeita joiden kanssa juttu luistaa, tuo teidan kirjaston on kylla hieno juttu!

      Poista
  5. Tämä herätti paljon ajatuksia. Jos nyt ihan suoraan sanon, niin en voi sietää sellaisia ulkomaalaisia, jotka näkevät uudessa kotimaassaan vain ne huonot puolet ja jotka vain valittavat joka asiasta, kun kaikki on (muka) niin paljon huonommin kuin entisessä kotimaassa. Sitten ryhmittäydytään yhteen samanmielisten ulkomaalaisten kanssa, ja pajatus jatkuu. Minä olen sitä mieltä, että aika moni paikka on tasan sellainen, millaiseksi sen itse tekee. Jos näkee vain kaiken huonon, niin kyllähän mikä tahansa paikka tuntuu ihan kamalalta. Totta kai jokainen maa vaatii oman sopeutumisensa - joissakin maissa pidemmän, joissakin lyhyemmän - mutta siitä kielteisestä asenteesta pitäisi kyllä päästä jossakin vaiheessa eroon (tai muuten voi etsiä vikaa peilistä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minakaan voi sietaa sellaisia ja ikava kylla niihinkin on tullut törmattya. Sellaisen aarettöman paikallisen kulttuurin vieroksunnan takana on mielestani aina joku syy. Aina ne tilanteet ja letkautukset ovat kylla yhta hammentavia, kertoo ehka myös jotain ihmisen ajatusmaailman rajoittuneisuudesta. Tuntuu etta se kielteisyys on joillekin maassa tiettyja ajanjaksoja viettavia puolustusmekanismi, silloinhan ei tarvitse nahda vaivaa kielen ja ihmisten kanssa. Kaiken voi teilata olankohautuksella ja arvostelulla.

      Poista
  6. Minäkin mietin, että miksi sitten muuttaa ulkomaille, jos ei huvita oppia maan kieltä, ei kiinnosta tutustua paikallisiin ihmisiin, ei halua nähdä uudessa kotimaassa mitään hyvää ja jos Suomi on paratiisi vailla vertaa? Synnyinmaa on aina synnyinmaa, se on normaalia, että sinne on ikävä ja sieltä saakin kaivata monia asioita. Mutta uuteen ei voi tottua jos ei yhtään tutki, etsi, maista, kysele ja kuuntele.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpa, se laittaa kylla miettimaan monen kohdalla myös ammatinvalintaa ja paatösta lahtea ulkomaille. Ikavinta se on siina mielessa etta uusien tulijoiden on helppo solahtaa naiden marmattajien porukkaan ja sielta saatu tieto paikallisista ja paikasta on usein aika negatiivista.

      Poista
  7. Olen asunut ulkomailla pariinkin otteeseen ja tehnyt yhtä monta kertaa paluumuuton Suomeen. Integroituminen toiseen kulttuuriin noudattelee ainakin omalla kohdallani aika selkeitä vaiheita ja uskon että eri vaiheet sujuvat helpommin toisilla kuin toisilla. Kun on ylä- ja alamäet käynyt läpi, oppii hyväksymään uuden kotimaan kaikkine puolineen, tai sitten ei. Henk.koht. teen jatkossa mielelläni pikapyrähdyksiä (kuukauden tai joidenkin vuosien jaksoja) nauttien kohdemaan tarjoamista positiivisista asioista aikani, mutta arvostan liikaa Suomessa asioiden sujuvuutta, että oikeasti haluaisin enää asettua pysyvästi yhteenkään maahan, jonka byrokratian kiemurat ovat huomattavasti raskaammat ja arjen sujuminen ulkomaalaisena (ilman paikallista läheisten tukiverkkoa) hankalaa. Kun alkaa tulla olo, ettei voi elää maassa maan tavalla, on aika lähteä. Kiitos mielenkiintoisesta blogistasi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta puhut, silloin kun tuntuu etta elo kay vaikeaksi ja ei enaa onnistu, on viisainta nostaa kytkinta. Kiva kun tykkaat blogista ja kiitos kommentista!

      Poista
  8. Tuo on niin totta. V. 1998 tapasin suomalaisen Johannan, joka oli taalla miehensa tyon vuoksi. Han 27-vuotias nuori nainen totesi noin 12 vuosia Turkissa asuneen suomalaisnaisen edessa: "me toivoimme etta komennus olisi tullut jonnekin saksaan tai itavaltaan, mutta sitten sielta pamahti joku helvetin turkki". Katsoimme toisiamme, en usko, etta moni meista soitteli Johannalle sen iltapaivakerhon jalkeen. Han poistui kuvioista aika pian, ei vihtynyt Turkissa. Se tuskin oli mikaan ihme. Terveisin Istanbulista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo naita ' Johannoja' on tullut muutamia vastaan ja voi vaan ihmetella milla perusteilla tallaisia ihmisia lahetetaan edustamaan Suomea hyvin eduin ja palkoin. Kasittaakseni se on duunia eika maksettua lomailua valitussa kohdemaassa. Terkkuja Istanbuliin!!! :)

      Poista
  9. Tämäpä oli hyvä ja oikein ajankohtainen kirjoitus. Itsellä helpotti Englantiin interoituminen se, että mies oli Englantilainen. Kyllähän siellä marmatettiin Englantilaista tavoisti tietenkin. Englannissa näkee tiettyjen maahanmuuttaja ryhmissä, kuinka ne ei koskaan sulaudu valtakulttuuriin, ja se on ihan heidän omasta tahdostaan. Harmi sinänsä.
    Itsellä on nyt viimeiset kymmenen vuotta melkeen juureton, ja jotenki, vaikka kotimaahan onkin palannut se juurettomuus jatkuu. Mulla on ollu tästä Suomeen paluusta vähän tämmönen tuhlaajapoika olo (siksi blogin nimi). Että niin kuin siellä ulkomailla ois pitänyt saada aikaa jotain suurta, tai edes tienata paljon rahaa, ennen kuin Suomeen muuttaa takasin. Saa nähdä, mitä tästä elosta tulee. Englantiin ei palata kylla enää, että tänne se elämä täytyy saada nyt asetumaan jotenkin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo oli hyva pointti etta Suomeen pitaisi sitten palata jotenkin suuria saavuttaneena, samaan aikaanhan Suomessakin on kai ihan normaalia eloa vietetty. Kylla se varmaan siita lahtee alkushokin jalkeen, yrita jaksaa!

      Poista
  10. Juu, minäkin palaan Suomeen ihan taviksena. Toivottavasti kukaan ei aseta meille mitään hurjia odotuksia! :-D
    On muuten todella vaikeaa löytää työtä Suomesta! Hakemuksia lähtee joka päivä, mutta vierastetaankohan siellä näitä ulkomaisia tutkintoja kuitenkin vai mikäköhän mättää...?

    Irlantilaiset ovat siitä ihania, että toivottavat paluumuuttajat aina avosylin tervetulleiksi kotimaahan. ikinä ei kysellä mitään, kotiin saa aina tulla, eikä koskaan olla tuhlaajapoikia tai -tyttäriä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellainen villi huhuhan liikkuu etta kaikki työnantajat Suomessa eivat arvosta ulkomailta palaavia, toivon etta se on huhu ja ellei niin ainakin etta ovat vaan vahemmistössa. Voiko maailmalta palautuva leimautua jotenkin epaluotettavaksi vai mika siina on?

      Turkissa tuo paluumuuttaja asia on kaksipiippuinen, yleensa kaikki toivotetaan tervetulleiksi mutta joillakin on kylla asennevamma esimerkiksi saksanturkkilaisia kohtaan, ovat muka olevinaan jne. Onnea työnmetsastykseen!

      Poista
  11. Paluumuuttajilla on aina enemmän annettavaa kotimaalleen kuin niillä jotka eivät koskaan lähteneet minnekään. Juuri aihetta sivuava blogi, jossa kehutaan kaikkia näitä taitoja jotka olemme ulkosuomalaisina joutuneet oppimaan ( ja mistä syystä alunperin lähdimmekin maailmalle - uteliaisuudesta!):
    http://www.demoshelsinki.fi/utelias-luokka-avaa-umpisolmun/

    Toivottavasti työnantajat älyvät, että globalisoituneessa maailmassa ei "perussuomalaisuudella" pitkälle pötkitä. Olen myös tavannut expat'ejä (kaikkia kansallisuuksia) joita ilmeisesti pelottaa tutustua erilaiseen kulttuuriin muualla maailmassa - mitähän siinä menettäisi? Ennakkoluulonsa?

    Toisaalta nautin näistä ulkosuomalaisblogeista, joissa saa ihan rauhassa haukkua uutta kotimaataan äidinkielellään, ilman että loukkaa ketään, joskus on pakko päästää höyryjä pihalle. Sitten jaksaa taas olla utelias : )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri nain! Aika monella ( joka ei koskaan lahtenyt mihinkaan) vain kytee sisalla jonkunlainen kateus/ pelko/ epaily/ muu mika naita uteliaita ulkomaanelavia kohtaan eika heita hyödynneta, olen taman henk. kohta todistanut työpaikallakin. Ennakkoluuloihinsa takertuminen on aina helpompaa kun heittaytyminen uuden vietavaksi. Kylla sita rutistakin saa valilla oikeassa seurassa, tekee hyvaa paastella höyryja ulos.

      Poista
  12. Tuo on kyllä niin totta, että kaikkien suomalaisten kanssa ei tosiaankaan aina synkkaa. Tämä tuli esille todella hyvin Englannissa. Osa suomalaisista expateista, joihin törmäsin, eli täysin kuplassa, eikä halunnutkaan oppia maasta juuri mitään. Kielitaito ei ainakaan Englannissa ollut esteenä.

    Moni näytti unohtavan, kuinka helppoa elämä (ainakin taloudellisesti) siellä oli. Yksityskoulut lapsille, firman vuokraama asunto hyvältä alueelta,autot, lennot Suomeen you name it. Sitten ihmeteltiin suureen ääneet, että miten kukaan voi laittaa lapsiaan valtion kouluun, ja eikö täällä kaikki eläkkään samalla tavalla... Nopeasti sieltä piireistä löytyi ne omat kaverit ja sitten ne, joiden kanssa ei todellakaan ollut paljon yhteistä.

    Enkä todellakaan ollut kenellekkään kateellinen, mutta välillä kyllä piti ihmetellä...

    Irlannissa erot suomalaisten kesken eivät ole ollenkaan niin suuret. Onneksi!

    Hyvä postaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla olisi paljon sanottavaa joistakin komennukselle tulleista mutta jaaköön sanomatta, ihan samoja juttuja olen kuullut vuosien aikana taallakin kun ihmisen todellisuudentaju pettaa elellessa kuplassa. Olen kuullut niin uskomattomia kommentteja tasta maasta ja taalla asuvista (tavallisista) suomalaisista etta olen jaanyt ihan sanattomaksi. Sanoisin etta toivon tietylla lailla osan naista komennushommista olevan jossain vaiheessa historiaa, en aina keksi keta ne palvelevat, Suomea, suomalaisia, Turkkia, turkkilaisia vai pelkastaan komennuksella olevaa?

      Poista

Lähetä kommentti

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!

Suositut tekstit