tiistai 27. elokuuta 2013

38 neliömetriä ja kiukkua virastossa

Turkkilainen virasto on kuin turkkilainen asunto, suomalaista taas voi hyvin verrata tehokkaaseen 38 neliön yksiöön. Tuohon pieneen neliömäärää on mahdutettu ajatuksella toimiva yksikkö, jonka asukas illalla ruuan valmistumista odotellessa seuraa avokeittiöstä uutisia, toinen käsi naputtelee facebook-päivityksiä, maksaa kuukauden laskuja tai soittelee skypepuhelua maaiman toiselle laidalla. Uuni kilahtaa ja helposti valmistunut iltaruoka on uunista valmista. Asunnossa ei ole turhia hukkaneliöitä, ei asioiden hoitamista estäviä seiniä tai ovia, kaikki on läpinäkyvää ja selkeää.



Samaan aikaan 150 neliön turkkilaisen kodin kapeassa keittiössä pannut porisevat, muutamia eri ruokalajeja muhimassa painekattiloissa, pilahvi tekeytymässä ja iltatee jo hautumassa, välillä keittiössä hääräjä sukeltaa parvekkeelle tonkimaan lisää vihanneksia isoista pusseista ja jää höpisemään naapuriparvekkeella istuvan kanssa, netin sijaan kuulumiset vaihdetaan parvekkeelta toiselle, laskupino kasvaa pöydän nurkalla ja perheen nuorimmat jalat pääsevät seuraavana aamuna juoksemaan toimistosta toiseen laskupinon kera, käy se netissäkin mutta kukapa siihen luottaisi. Kotia halkoo pitkä käytävä, jonka ovien takaa löytyy kunkin asukkaan huoneet, huoneissa ei huhuiluista huolimatta yleensä ole ketään vaan kaikki ovat kerääntyneet parvekkeelle tai olohuoneeseen löpisemään, teekupit kilisevät ja nauru raikaa.

Turkkilaisessa virastossa meininki on samanlaista, pitkiä käytäviä, tyhjiä huoneita, teemukien loputonta virtaa, täällä voi unohtaa näppärästi toimivan maistaarin, jossa yhdellä ilmoituksella hoituu kaikki. Tällä viikolla on taas kulutettu Ankaran ulkomaalaispoliisin penkkejä, kolkuteltu ovia ja tunnettu suurta toivottomuutta kun ovet sulkeutuvat eikä ketään kiinnosta, yksinkertaisen asian hoitaminen muuttuukin monimutkaiseksi. Pääpoliisilaitos on valtava kompleksi ja pelkkä ulkomaalaispoliisin jaos pitää sisällään jaoston päällikön ja tämän apulaispäällikön, eri osastojen päälliköitä on tämän lisäksi useita, kun mittailee rakennuksen kerroksia ja eri osastoja saa hataran kuvan kuinka valtavan määrän päälliköitä ja päälliköiden päälliköitä se sulkee sisäänsä, alkaa vähemmästäkin pyörryttää. Henkilökuntaa on aina enemmin kuin penkeillä odottavia asiakkaita, ihmisiä lorvii ovien takana, lippa kourassa nöyränä odottelemassa, josko joku päälliköistä hoitaisi asian joka ei hoitunut tiskillä. Taas jonotetaan, teetarjottimia kulkee ovista sisään ja ulos. Hiussuortuva liimautuvat itse kullakin otsaan, kopioita, henkilökohtaisia kansioita ja oleskelu- sekä työlupakirjasia, käynti minkä tahansa turkkilaisen viraston arkistossa vetää hiljaiseksi.



Kansalaisuusasian etenemisen suhteen en uskalla vielä huokaista kokonaan, jos olisimme jääneet Ankaraan homma olisi ollut selvä lähiaikoina, Izmiriin muutto odotettavasti pidentää prosessia mutta pahimpien pelkojeni mukaan sitä ainakaan tarvitse aloittaa alusta, kiitos ystävällisen poliisisedän, joka lupasi auttaa asiaa. Eilen ei vaikuttanut ihan yhtä valoisalta, ovet eivät todellakaan auenneet eikä kukaan ottanut aluksi asioitani hoitaakseen, olin valmis jo jättämään hommat siihen, onneksi mukana oli virastotouhuihin parkkiintunut mieheni, joka sinnikkäästi kulki ovelta toiselle ja löysi lopulta oikean henkilön. Turkkilaisessa virastossa asiat eivät aina toimi kovinkaan johdonmukaisesti, asiakas ei ole kuningas ja sanaharkkaa viranomaisten kanssa on hyvä välttää. Virkamiesten asema on kunnioitettava ja he ottavat vastaan silloin kun heille sopii. Jos rähiset yhdelle, kostetaan se odotuttamalla ja papereita kierrättämällä.

Kansalaisuusprosessi alkaa maaherranvirastosta jos sitä haetaan avioliiton perusteella, jos sitä haetaan asumisperusteella, aloitetaan prosessi ulkomaalaispoliisista. Aluksi avioliittoperusteisella haulla on haastattelu maaherranvirastossa, sekä hakijalle että puolisolle annetuissa kaavakkeissa kysytään puolison lempiruokia, perhesuhteita jne. ja vastauksia vertaillaan toisiinsa, seuraavaksi ulkomaalaispoliisin siviilit saapuvat kotikäynnille, jonka jälkeen toimitetaan nippu papereita ulkomaalaispoliisiin, mahdolliset oikeudenpäätökset ja rikosrekisteri sekä oikeudesta saatavat tutkintapyynnöt. Poliisin valtuuksia avioliittoperusteisten kansalaisuuksien tutkinnassa lisättiin uuden ulkomaalaislain yhteydessä valeliittojen vuoksi, kun poliisit antavat vihreää valoa, palaa tutkinta takaisin maaherranvirastoon ja lopuksi on haastattelu komission edessä. Sen jälkeen kansalaisuus myönnetään tai ei mutta kuuleman mukaan epäilyttävissä tapauksissa se tyssää jo poliisien tutkintaan jos on tyssätäkseen.

Toki Turkissakin jo melkein kaikki on tietokoneella mutta rinnalla pidetään loputonta arkistoa papereineen ja lippulappuineen, virastokäynnille kannattaa varustautua kaikilla asiakirjoilla, henkkareilla ja isolla nipulla valokuvia. Sen jälkeen alkaa virastosta riippuen kierros luukulta toiselle, leimaa sieltä ja toista tuolta, osastolta toiselle jonojen loputtomaksi jatkeeksi. Kaikki saadut paperit ja leimat on aina heti itse tarkistettava, jos niissä on virheitä kärsit siitä itse, ei virheen tehnyt virkamies. Kierrokseen kuuluu kevyttä löpinää, samalla luodaan suhteita, kuka tarvitsee lapselleen työharjoittelupaikkaa, toinen tuttusi tutun puhelinnumeroa, paperit liikkuvat hyvien suhteiden avulla. Ystävällisten virkamiesten palveluksista on muistettava aina kiittää, suklaarasia tai vinkki hyvästä palvelusta ylemmälle taholle pitää sinut virkamiehen muistissa tulevillakin kerroilla, tuttuja virkamiehiä käydään aina tervehtimässä, kysellään perheen kuulumiset eikä pieni kehu ainakaan asioita koskaan hidasta.

Taksin takaikkunasta Ankaran läpi ajettaessa joka puolella vilisee ministeriöitä, niiden lisärakennuksia, valtion konttoreita ja päämajoja, jokaisessa virastossa on kymmeniä osastoja, teenkeittäjiä, siivoojia, virkamiehiä, pomoja ja niiden pomoja, kengänkiillottajia, kuulakärkikynän- ja lomakkeiden myyjiä, ylempiä ja alempia virkamiehiä, tunkkaisia loputtomia arkistohuoneita ja niiden valvojia, vartijoita ja kanttiinien pitäjiä, autonkuljettajia ja -pesijöitä, teknikoita ja jos yhden jos toisenkin asian avustajia. Siellä paperit liikkuvat toisinaan nopeasti, toisinaan unohtuen hyllyjen väliin, yhden pienen ihmisen asian hoitaminen ja sen eteenpäin viemiseen tarvitaan vähän onnea ja oikea ovi.

Jaa oma virastotarinasi!

16 kommenttia:

  1. Täällä Istanbulissa ei ketään tullut kotikäynnille tarkastelemaan hammasharjojen sijaintia ja vaatekaappien jaottelua. Mutta se vihoviimeinen haastattelu oli kyllä nöyryyttävä; neljän virkailijan edessä olisi pitänyt laulaa Istiklal Marsi. juu, kiitos vaan, mutta laulamaan en ala. Lausuin sen muutaman rivin ja ne tyypit hihittelivät siellä kaukana suuren pöydän äärellä, minä yksin ison huoneen toisella reunalla. Olo oli kuin ekaluokkalaisella! Todella ala-arvoista meininkiä! Mutta anyways, kansalaisuus tuli :)

    Juu, en voi sanoin kuvata sitä tunnetta kun juoksee luukulta toiselle eri virastoissa...ja pahimmissa tapauksissa käy maksamassa laskun toisella puolella kaupunkia ja palaa takaisin kuitin kanssa. Kyllä silloin Suomi tuntuu Onnenmaalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilla siviilipoliisit kavivat ovella tarkistamassa etta todellakin asutaan taalla, poliisin osuus ainakin taalla on lisaantynyt asian suhteen silla kuuleman mukaan valeliittoja on entista enemmin, just no enpa aio laulaa minakaan jos niin pyydetaan :D

      Poista
  2. Heh, muistan kun mieheni kanssa halusimme merkitä myös Turkin kirjoihin että naimisissa ollaan. Naimisiinhan menimme siis Suomen maistraatissa, prosessi kesti tasan viikon.
    En muista kuollaksenikaan mihin virastoon marssimme ensin Turkissa, mutta he eivät millään ymmärtäneet ettei meidän tarvitse mennä enään Turkissa naimisiin, kunhan vain paperi laitetaan kuntoon. Olivat lähettämässä meitä Ankaraan suurlähetystöön hakemaan minulle steettömyystodistusta sun muuta erittäin tarpeellista vaikka vihkitodistus oli meillä jo kädessä. Henkilöllisyystodistuksenikin olivat jo uudella nimellä. No kun vihdoinkin ”tajusivat” mistä kiikastaa, toimittivat meidät uuteen virastoon, josta meille ilmoitettiin että voivat vihkiä meidät vasta kuukauden kuluttua. Ja taas jankkaamaan että mehän olemme jo naimisissa. Ja eikun uuteen osoitteeseen. Vihdoinkin oikea paikka, valitettavasti virkailija kuitenkin oli juuri imettämässä lastaan eikä voinut meitä ottaa heti vastaan. Kun vihdoinkin pääsimme virkailijan puheille, passitti hän meidät käännättämään ja leimauttamaan papereita ties mihin. Niin ja passikuvia ottamaan, joiden saamisessakin kesti oma aikansa, koska kyllähän ne pitää photoshopata edustuskuntoon ;) Paperit valmiina ja eikun takaisin virastolle ja kappas, sehän sattui olemaan keskipäivä, virasto kiinni. Seuraavana päivänä kyseinen virkailija sattui olemaan poissa toimistolta, mutta onneksi sitä seuraavana päivänä asia saatiin hoidettua.

    Kyllä siinä suomitytöllä joka oli hermostunut Suomessa jo viikon odottelusta, oli naurussa pitelemistä. Vaan tuskimpa olisi naurattanut jos en olisi lomalla ollut, saati sitten jos jokapäiväisten asioiden hoitaminen kävisi yhtä hankalaksi.

    Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Punainen kirja kädessä ja naimisissa ollaan virallisesti kummassakin maassa. Heh :)

    -Jonna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei! Voin kylla hyvin kuvitella, taallahan on muuten ihan laissa nuo imetyslomat aitiyslomilta palaavilta eli tekevat lyhennettya paivaa tai imettavat tietyt ajat paivista. Kylla on sellaista pompottelua toisiaan etta jarki lahtee, zenilaisyytta tarvitaan.....:)

      Poista
  3. Pitaaköhan kansalaisuutta varten olla ihan taydellinen turkin kielen taito? İtsellani ei nyt viela ole ajankohtainen, mutta kuulin, etta eras nainen oli kansalaisuuden saanut huonolla kielitaidolla (hanen mies on turkkilainen).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tarvitse, riittava turkinkielentaito ymmartaakseni, riippuu varmaan myös kasittelijöista ja missa kansalaisuutta haetaan. Luulisin etta tarkein peruste ( kuten suomenkansalaisuudessakin) on rehellisyys.

      Poista
    2. Ei tarvi täydellinen olla, mutta tottakai pitää ymmärtää kysymykset ja pystyä niihin jotenkuten vastaamaan. O kadar :)

      Poista
  4. Mulle ihan tarpeeksi virastobyrokratiaa Turkissa oli avioliiton järjestelyt Istanbulissa. Officesta toiseen viikon verran ja seitsemän sairaalan kierto, jotta saadaan multa veriryhmä papereihin. Keuhkokuvista puhumattakaan. Avioliitto meinasi tyssätä viime metreillä, kun ei mun virkatodistuksesta löytynyt isän nimeä. Kehoittivat keksimään jonkun nimen. En suostunut. Tästä "keskusteltiin" tunnin verran. Minä en tosin ymmärtänyt turkkia, eivätkä he englantia, mutta lopulta naimisiin päästiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuh, meilla meni aikoinaan nuo avioliittohommat suhteellisen sujuvasti, kahdessa sairaalassa kaytiin eika keuhkokuvia onneksi enaa otettu. Joskus ei ole ihan helppoa.

      Poista
  5. Mieheni kiroilee aina kun asioiden hoitaminen on niin pirun monimutkasta ja aikaa vievää Turkissa.Samat jutut kun täällä järjestyy hetkessä tietokoneella nappia painaessa. Nyt viimeksi auton rekisteröinti hänen nimiinsä otti kaksi kokonaista päivää. Leimoja ja nimikirjotuksia kymmenestä eri virastosta ja odottelua.
    Asiasta toiseen, hyvää matkaa Izmiriin ja toivon että muutto menee sujuvasti!
    Luulen että Izmir on ihana kaupunki asua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti kiroilee kun on tottunut siella vahan toimivampaan malliin, viimeeksi oikeustalolla katselin eraan herran toimenkuvaa, joka oli pelkka leimanlyönti paperiin, kehtasi viela pyytaa meilta edellisesta kojusta ostetun kynan itselleen :D Varmaan aika puuduttava toimenkuva hanella mutta palkka on varmaan ihan ok ja edut valtiolla mukiinmenevat.

      Poista
  6. Todella kiva ja mielenkiintoinen blogi sinulla! Meni hetken, kun kahlasin koko homman läpi, mutta oli sen arvoista!

    Ite asun suomalaisena Saksassa ja voin sanoa, ettei täälläkään hommat menneet kohdallani niinkuin Strömsössä. Toki tämä on vain ja ainoastaan minun kokemukseni. Joillakin on varmasti Saksassa menneet asiat helpommin ja nopeammin. Tullessani tänne olin jossain pilvilinnassa ja ajattelin, että kun olen EU-kansalaisena toisessa EU-maassa, niin tottahan homma etenee nopeasti ja vaivattomasti. Joo, ei edennyt. Toki Turkin kaltaista venyttelyä, vanuttelua ja lahjojen kantoa täällä ei ollut. Paperia piti silti täyttää järjetön pino ja hankkia Suomesta toinen pino, kun hain itselleni lupaa toimia omassa ammatissani (eli siis suomalaisen tutkinnon tunnustamista). Minulle kyllä alussa heti sanottiin, että tulen sen luvan saamaan, koska olen Suomessa kouluni käynyt. Mutta miten paljon siihen menisi aikaa, miten monta kertaa pitäisi käydä virastoissa henkilökohtaisesti paikalla (koska puhelimella ja sähköpostilla ei asioita voi hoitaa) ja miten paljon se vaatisi paperityötä, siitä meikäläisellä ei ollut onneksi siinä vaiheessa mitään käryä vaan olin koko ajan siinä ajatuksessa, että homma etenee nopeasti ja vaivattomasti.

    Alussa olin vielä saksan kielessä aikamoinen tankero ja asiat hoidetaan tietysti vain saksaksi, koska saksa on virastokieli. Englanti ei tule missään olosuhteissa kuuloonkaan. Jos ei miestäni olisi ollut ottamassa asioista selvää ja auttamassa papereiden täytössä + tulkkaamassa virkamiessaksaa erinäisissä virastoissa, olisin lähtenyt alta aikayksikön mamman luo takas maitojunalla. No, onneksi homma onnistui vuoden odotuksella, pääsin töihin ja viihdyn nyt erinomaisesti, mutta etukäteen, jos olisin tiennyt, kuinka ison työn asia vaatii, niin ehkä en olisi tänne koskaan tullut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Heidi ja kiva kun löysit tanne! Minullakin oli aikoinaan sellainen olettamus etta Euroopassa hommat sujuvat vahan samalla lailla sutjakasti oli kyseessa mika vaan maa, olin sitten Englannissa ja tajusin etta kylla tuo sujuva virastotoiminta taitaa olla totta vain Pohjoismaissa, toisaalta onhan niissa vakiluvutkin ihan toista kun monissa muissa Euroopan maissa.

      Kielipuolena asioiden hoitaminen tekee hommasta vaikeaa, taalla suurin kysymys on tuo työluvan hankala saaminen. Onneksi sinun kohdalla nuo hommat on hoidettu ja viihdyt hyvin!

      Poista
  7. Todellakin kärsivällisyyttä tarvitaan virastoissa asioidessa. Sain onneksi Turkin kansalaisuuden kun mentiin naimisiin yhdellä allekirjoituksella, se oli niin helppoa ennen. Ovatko jo alkaneet käyttämään klemmareita virastoissa? Nauratti ennen kun paperit oli aina nuppineulalla liitetty toisiinsa. Tsemppiä virastokäynteihin, myöhemmin voi jo nauraa tälle byrokratialle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin sen ennen tosiaan sai ja juuri kuule eilen hihittelin kun poliisilaitoksella kavi kasky sormenjalkienottoon ja sain mukaan NUPPINEULALLA yhteen liitetyt paperit, jep taitaa olla niin etta vanhempi virastoporukka ei halua luopua tasta tavasta. Yleensa menen silla asenteella etta kelloa ei katsota ja juotavaa ja hedelmia laukkuun, eika siina mitaan, joskus yllattyy iloisesti kun homma toimii nopeasti mutta eniten arsyttaa korkeampien viranomaisten asenne ja kuinka he kohtelevat odottajia, asiakaspalvelu on silla tasolla ihan tuntematon kasite ja pitaisi lakki kourassa nöyristella, eika luonto kylla anna periksi.

      Poista
    2. Minäpäs olen törmännyt myös paperinippuihin jonka paperit on liitetty toisiinsa liimaamalla yläkulmat yhteen :D Luovuus kunniaan ;) -Jonna

      Poista

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!