Lastenkasvatuksesta Turkissa

Ulkomailla lapsen kanssa asuessa on ollut onni jäädä Suomessa vellovan lapsenkasvatuskeskustelun ulkopuolelle, ei ole tarvinnut syyllistyä vaikka meillä ei nukuttu perhepedissä, käytetty kantoliinaa ja moni muukin asia meni varmaan vähän sinne päin. Koko perhe on niin järjissään kun voi, lapsi leikkii ja nauraa, sehän on kai pääasia. Eksyin joitakin kertoja suomalaisille äitien keskusteupalstoille etsiessäni tietoa kuinka tietyissä tilanteissa toimitaan Suomessa, ei olisi ehkä kannattanut. Palstoilla suurin osa ihan asiallisistakin keskusteluista tuntuu päättyvän juupas-eipäs maaotteluksi kuka on paras äiti, samalla teilataan kaikki muut toimintatavat paitsi omat, näiden palstojen perusteella voisi kuvitella osan suomalaisista äideistä pimahtaneen lopullisesti. Täälläkin pimahdellaan muttei juuri keskustelupalstoilla, ovat todella köykäistä kamaa verrattuna Suomeen.

Turkissa lasta kasvatetaan yhdessä, niinpä koko kulmakunnalla on oikeus kommentoida ja komentaa lasta. Sen jälkeen kun pakkaset alkoivat, on lähes joka toinen vastaantulija kauhistellut tytön tomaatinpunaisina helottavia poskia, varoitellut kylmettymisestä ja kertonut lapsen jäätyneen pystyyn, kappas kun en huomannutkaan. Mies ja tyttö kävivät perjantaina keskustan pankissa, mennen tullen useampi mummo oli ollut kauhuissaan missä äiti on ja kuinka lapsi on laskettu ulos isän kanssa jäätymään, pankissa tytön vaatteita oli vähennetty muutamankin rouvan toimesta ettei lapselle vaan tule hiki. Voi elämän kevät, kuinka nämä ihmiset selviävät ilman hulluuskohtauksia muutaman pakkasasteen noususta, jatkuvasta aluspaitojen vaihtelusta ja parista hikipisarasta? Turkkilaiset eivät varmasti olleet paikalla kun maalaisjärkeä jaettiin mutta takuulla eturivissä kun panikointia oli tarjolla.

Se, että muutkin katsovat lapseni perään ja komentavat ei haittaa minua yhtään, muihinkin nuoriin tehoaa yleensä kenen tahansa aikuisen sana, pään aukomista olen vuosien aikana kuullut ehkä pari kertaa slummien nuorisolta, siellä kun vallitsevat viidakon lait. Lapset osallistuvat täällä pienestä lähtien juhliin ja tapaamisiin, eivät karkaa heti huoneisiinsa kun vieraat tulevat kylään vaan heidän odotetaan notkuvan sohvanreunalla keskustelemassa. Ihan pienestä asti tervehdykset ja kuulumisten kyselyt osoitetaan aina ensin lapsille, luulisin että tästä syystä heistä kasvaa luontevia keskustelijoita ja osallistujia. Turkissa monella ei ole aikaa ja resursseja miettiä joka asiassa lasta vaan heidän odotetaan sujahtavan perheen rytmiin eikä toisinpäin, monen pienyrittäjän on otettava lapset mukaan työpaikalle ja isommissa perheissä isompien lasten tehtävä on huolehtia pienemmistään.

Koska olen ulkomaalainen, tuskin kukaan olettikaan että outona ulkomaalaisena kasvattaisin lapseni paikallisittain, kahjonahan sitä pidetään kun lasta retuutetaan säähän kun säähän, ei anneta suklaata vaikka lapsi selvästi sitä kaupassa aina haluaa ja tarvitsee ja iltapalaksi tarjotaan puuroa. Ulkomaalaisena on hyvä olla, saa rauhassa olla outo. Monia kuitenkin kiinnostaa ulkomaalaisen kummat tavat ja puistossa olen viime vuoden aikana saanut kertoa isommillekin seurueille mitä lapselle syötän, potatanko, onko korvike pahasta vai ei jne. Takuulla pyörittelevät päätään jutuilleni iltateen äärellä mutta uteliaita ovat.

Tapahtui kerran jos toisenkin puistossa: Naisseurue saapuu lasten kanssa ja lapset sinkoilevat leikkipaikoille, naiset puiston reunalle juoruilemaan. Kun yksi lapsista tippuu kiipeilytelineestä tai saa keinusta päähänsä, ryntää seurue paikalle ja alkaa julmettu möykkä. Yksi naisista suuntaa lähikauppaan ja palaa kassi täynnä suklaata ja herkkuja, nappula nassuttaa naama tyytyväisenä herkkuja ja tilanne on ohi, kellekään ei tule mieleen neuvoa ettei toista kertaa kannata tippua tai juosta pää edellä kohti keinua, paitsi nappulalle sillä se tietää uutta herkkukierrosta. Rationaalisuus ei ole kovinkaan korkealla turkkilaisten arvoasteikossa, meitä eurooppalaisia pidetäänkin helposti kylmänkankeina rauhallisen viileän suhtautumisen vuoksi tilanteessa kuin tilanteessa. Turkissa taas pelataan tunteilla miettimättä sen tarkemmin kasvatusohjeita ja -oppaita, huutoitku on tervetulleempaa kuin viilipyttymäisyys.

Monella turkkilaisella on pelottavan hyvä itsetunto, olen ollut usein huuli pyöreänä kuinka jollakin voi olla niin vääristynyt kuva omista taidoista. En ole koskaan kuullut paikallisten komentavan lasta häpeämään, heitä paapotaan ja kehutaan rajattomasti, siinä se itsetunto vahvistuu. Kun joku kertoo osaavansa loistavaa englantia tai olevansa kaupungin paras remonttimies, kannattaa suhtautua pienellä varauksella.


Seikka joka lapsen myötä pistää silmään on läpsiminen, monilla isoäideillä erityisesti on paha tapa antaa kunnon korvapuusti tai läpsäistä lasta hermostuessaan. Pienten lasten annetaan mellastaa aika lailla vapaasti kunnes sitten varhaisteineiltä aletaan vaatia jo hyviä käytöstapoja ja vastuun kantamista, joskus paikallisilta kuumakertuilta kuitenkin palaa hermo ja lapsi saa siitä muistutuksen joko karjumalla tai läpsäisyllä. Yläkerran naapurin ja minun elämänrytmi lapsen kanssa on hyvä esimerkki eroista paikallisen ja ulkomaalaisen välillä, kun lapsi on meillä jo tuhissut useamman tunnin unten mailla ja lueskelen itsekin jo sängyssä, ovat bileet parhaimmillaan yläkerrassa. Vieraita on harvasen ilta ja lasten riemukasta remua jatkuu monesti puolille öin, monesti kotiin saavutaan vasta niihin aikoihin. Lasta ei näy oikeastaan ikinä ulkona, ei varsinkaan talvella, korkeintaan vilttimytyn alla kun äiti on matkalla anoppilaan. Rattaita heillä ei ole vaan lasta kannetaan tai kävelee itse minkä jaksaa. Tyttö on aina puettu kuin pieni prinsessa kun taas meidän neiti toisinaan vähän sinne päin kuten äitikin, nykyisin häntä ei onneksi enää luulla pojaksi joka mutkassa. Molemmista kasvaa varmasti yhteiskuntakelpoisia vaikka tavat ovatkin erilaisia, sellaisessa toivossa ainakin elän.