Puolitoistavuotta ulkosuomalaisena äitinä
Tyttö on tänään 18kk eli puolitoistavuotias. Sen kummemmin emme juhli, neiti saa syödä keksejä ja heitellä mehua nokkamukistaan päälleen, se kun tuntuu olevan suurempaa huvia kun sen juominen. Alussa juhlittiin kun tuli uusi kuukausi täyteen mutta tästä eteenpäin riittänee vuosipäivien juhlinta. Mitä näihin kuukausiin lapsen kanssa on mahtunut ja olemmeko yhtään viisaampia?
Otin raskausaikana aika lunkisti, en juuri suunnitellut tulevaa enkä lukenut kasvatusoppaita. Eka viikot tytön kanssa olivat ihan kaoottisia, kun lähdimme synnytyssairaalasta, oli lapsi niin pieni että olin varma että se tukehtuu turvakaukaloon. Koska lapsi syntyi sektiolla, pyysimme anopin auttelemaan, onneksi että hoiti ruokahuollon ja keitti naapureille teetä. Naapuritkin muonittivat meitä ja kun mies jäi viikon lomalle, pääsi anoppi kotiin. Suomalaisena omissa oloissa olijalle se oli oikeastaan helpotus siinä tilanteessa, kiitin avusta mutta oli mukava käpertyä vaan ihmettelemään uutta elämää ihan keskenään. Kun ei ole kasvanut yhteisöllisessa kulttuurissa on vaikeaa ymmärtää että monen nuoren äidin kotona anoppi tai oma äiti asuu monia kuukausia.
Alku hässäkän jälkeen eka vuosi meni melko kivuttomasti. Alkuaikoina tuntui että vauvahan vaan nukkuu koko ajan, säästyimme koliikeilta ja reflukseilta. Kun tyttö oli 2 kk ikäinen teimme matkan Suomeen, kaikki sujui paremmin kuin odotimme, tyttö nukkui kuin tukki koneen hyrinässä mennen tullen, Suomessa oli kirpeä syksy ja meille ihmeellistä kun joka paikkaan liikkuminen rattailla oli kivutonta, ovet aukesivat kuin taikaiskusta eikä missään ollut autoja parkkeerattuna keskelle jalkakäytäviä tai muita esteitä. Oli mukavaa nähdä sukulaisia ja ystäviä, kaikki pyöri kuitenkin niin täydellisesti lapsen ympärillä etten tiedä tajusimmeko miehen kanssa edes Suomessa olleemme. Seuraavina kuukausina teimme myös junamatkoja Ankarasta anoppilaan, autollakin mentiin ja huomasimme tytön matkustavan välineellä kuin välineellä tyytyväisenä.
Tiesin että turkkilaiset rakastavat lapsia jo ennen tyttöä mutta lapsen huomioiminen joka paikassa konkretisoitui vasta tämän synnyttyä. Kummallisimpia neuvoja paikallisilta liittyen lapseen tuli ehkä liittyen ruokailuun, naapuri ehdotti tukivyötä (!) eka viikkoina koska lapsi oli niin pieni, anoppi oli kauhuissaan kun pesin hänen ostamat uudet vaatteet ennen käyttöä ja muutama kauhisteli lapsen ulkoiluttamista ennen kuin taianomaiset 40 päivää oli ohitettu. Apteekissa olivat ihmeissään kun kyselin hammastahnaa eka hampaiden ilmestettyä. Muutamia verenpaineennousuja koettiin lääkärien kanssa asioidessa, paikallisten jäätymiskuolema kammon takia sekä mikrobien pelosta.
Eka vuoden tullessa täyteen neiti osoitti ekoja uhman merkkejä, me lomailimme Espanjassa, paluumatka ei sujunutkaan enää ihan yhtä helposti kuin pienenä vaan loppumatkalla itkettiin ja huudettiin, lentoemäntä kyseli josko haluaisimme poistua koneesta ennen kiitoradalle siirtymistä. Vuoden ikä oli selkeä siirtymä, tyttö sairasti ensimmäistä kertaa, hampaita puhkeili, kiukkuiltiin ja opeteltiin paljon uusia taitoja. Paikalliset ihmettelivät kun olin edelleen kotona, enkö palaakaan töihin? Muutama työssäkäyvä nainen kyseli tyrmistyneenä aionko alkaa kotirouvaksi ja jokunen kotirouva taas epäillen aionko palatakaan enää töihin.
Me opimme ekan puolentoista vuoden aikana luottamaan omaan harkintaan, neuvojen tulva ja kahden kulttuurin oppien välillä seilaaminen johti siihen ettemme jaksaneet kuunnella enää ketään. Opimme myös sen että juuri kun luulimme tytön löytäneen uuden rytmin, oli se pian taas mennyttä, aina on jotain uutta tuloillaan. Omituisin oivallus on ollut kuitenkin se, että viihdyn kotona edelleen, olen päässyt eroon osittain suorittamisesta ja tilalle on tullut nauttiminen ihan vaan olemisesta. Aikansa kutakin, että entinen hektistä ja epäsäännöllistä elämää rakastava voikin nauttia tylsän tavallisesta arjesta ja rutiineista.
Ulkosuomalaisen rooli on konkretisoitunut lapsen kanssa kotona, on hienoa että lapselle voi antaa kahden kulttuurin mahdollisuudet mutta kipupisteinä ovat välimatkat sukulaisiin ja kotimaan ystäviin, mikään ei ole itsestäänselvää vaan joulupukin, pääsiäismunien etsinnän ja muumien lapselle tutuiksi tuloon saa tehdä töitä. Paikallisten naisten rooli äiteinä on hämmentänyt siinä suhteessa ettei monelle tule edes mieleen vastuun jakaminen puolison kanssa, se että moni nainen itse ei ole kiinnostunut tasa-arvoisemmasta naisen asemasta laittaa pohtimaan yhtä jos toistakin. Tietyssä mielessä lapsen saaminen liittää minut ulkosuomalaisena tiukemmin paikalliseen yhteisöön, lapsihan syntyy koko yhteisön jäseneksi, toisaalta omat suomalaiset tavat ja opit tulevat entistä vahvempina esiin jotta ne pystyy siirtämään eteenpäin, taiteilemista kahden välillä jos mitä on ulkosuomalaisen äidin rooli.
Otin raskausaikana aika lunkisti, en juuri suunnitellut tulevaa enkä lukenut kasvatusoppaita. Eka viikot tytön kanssa olivat ihan kaoottisia, kun lähdimme synnytyssairaalasta, oli lapsi niin pieni että olin varma että se tukehtuu turvakaukaloon. Koska lapsi syntyi sektiolla, pyysimme anopin auttelemaan, onneksi että hoiti ruokahuollon ja keitti naapureille teetä. Naapuritkin muonittivat meitä ja kun mies jäi viikon lomalle, pääsi anoppi kotiin. Suomalaisena omissa oloissa olijalle se oli oikeastaan helpotus siinä tilanteessa, kiitin avusta mutta oli mukava käpertyä vaan ihmettelemään uutta elämää ihan keskenään. Kun ei ole kasvanut yhteisöllisessa kulttuurissa on vaikeaa ymmärtää että monen nuoren äidin kotona anoppi tai oma äiti asuu monia kuukausia.
Alku hässäkän jälkeen eka vuosi meni melko kivuttomasti. Alkuaikoina tuntui että vauvahan vaan nukkuu koko ajan, säästyimme koliikeilta ja reflukseilta. Kun tyttö oli 2 kk ikäinen teimme matkan Suomeen, kaikki sujui paremmin kuin odotimme, tyttö nukkui kuin tukki koneen hyrinässä mennen tullen, Suomessa oli kirpeä syksy ja meille ihmeellistä kun joka paikkaan liikkuminen rattailla oli kivutonta, ovet aukesivat kuin taikaiskusta eikä missään ollut autoja parkkeerattuna keskelle jalkakäytäviä tai muita esteitä. Oli mukavaa nähdä sukulaisia ja ystäviä, kaikki pyöri kuitenkin niin täydellisesti lapsen ympärillä etten tiedä tajusimmeko miehen kanssa edes Suomessa olleemme. Seuraavina kuukausina teimme myös junamatkoja Ankarasta anoppilaan, autollakin mentiin ja huomasimme tytön matkustavan välineellä kuin välineellä tyytyväisenä.
Tiesin että turkkilaiset rakastavat lapsia jo ennen tyttöä mutta lapsen huomioiminen joka paikassa konkretisoitui vasta tämän synnyttyä. Kummallisimpia neuvoja paikallisilta liittyen lapseen tuli ehkä liittyen ruokailuun, naapuri ehdotti tukivyötä (!) eka viikkoina koska lapsi oli niin pieni, anoppi oli kauhuissaan kun pesin hänen ostamat uudet vaatteet ennen käyttöä ja muutama kauhisteli lapsen ulkoiluttamista ennen kuin taianomaiset 40 päivää oli ohitettu. Apteekissa olivat ihmeissään kun kyselin hammastahnaa eka hampaiden ilmestettyä. Muutamia verenpaineennousuja koettiin lääkärien kanssa asioidessa, paikallisten jäätymiskuolema kammon takia sekä mikrobien pelosta.
Eka vuoden tullessa täyteen neiti osoitti ekoja uhman merkkejä, me lomailimme Espanjassa, paluumatka ei sujunutkaan enää ihan yhtä helposti kuin pienenä vaan loppumatkalla itkettiin ja huudettiin, lentoemäntä kyseli josko haluaisimme poistua koneesta ennen kiitoradalle siirtymistä. Vuoden ikä oli selkeä siirtymä, tyttö sairasti ensimmäistä kertaa, hampaita puhkeili, kiukkuiltiin ja opeteltiin paljon uusia taitoja. Paikalliset ihmettelivät kun olin edelleen kotona, enkö palaakaan töihin? Muutama työssäkäyvä nainen kyseli tyrmistyneenä aionko alkaa kotirouvaksi ja jokunen kotirouva taas epäillen aionko palatakaan enää töihin.
Me opimme ekan puolentoista vuoden aikana luottamaan omaan harkintaan, neuvojen tulva ja kahden kulttuurin oppien välillä seilaaminen johti siihen ettemme jaksaneet kuunnella enää ketään. Opimme myös sen että juuri kun luulimme tytön löytäneen uuden rytmin, oli se pian taas mennyttä, aina on jotain uutta tuloillaan. Omituisin oivallus on ollut kuitenkin se, että viihdyn kotona edelleen, olen päässyt eroon osittain suorittamisesta ja tilalle on tullut nauttiminen ihan vaan olemisesta. Aikansa kutakin, että entinen hektistä ja epäsäännöllistä elämää rakastava voikin nauttia tylsän tavallisesta arjesta ja rutiineista.
Ulkosuomalaisen rooli on konkretisoitunut lapsen kanssa kotona, on hienoa että lapselle voi antaa kahden kulttuurin mahdollisuudet mutta kipupisteinä ovat välimatkat sukulaisiin ja kotimaan ystäviin, mikään ei ole itsestäänselvää vaan joulupukin, pääsiäismunien etsinnän ja muumien lapselle tutuiksi tuloon saa tehdä töitä. Paikallisten naisten rooli äiteinä on hämmentänyt siinä suhteessa ettei monelle tule edes mieleen vastuun jakaminen puolison kanssa, se että moni nainen itse ei ole kiinnostunut tasa-arvoisemmasta naisen asemasta laittaa pohtimaan yhtä jos toistakin. Tietyssä mielessä lapsen saaminen liittää minut ulkosuomalaisena tiukemmin paikalliseen yhteisöön, lapsihan syntyy koko yhteisön jäseneksi, toisaalta omat suomalaiset tavat ja opit tulevat entistä vahvempina esiin jotta ne pystyy siirtämään eteenpäin, taiteilemista kahden välillä jos mitä on ulkosuomalaisen äidin rooli.
Tuo ,että lapsen saaminen liittää ulkosuomalaisen tiukemmin paikalliseen yhteisöön on niin totta.Opin kielenkin kunnolla vasta kun lapsi oli syntynyt,sitä ennen luin kaiken englanniksi. Muutimme sitten takaisin Suomeen lapsen ollessa 5-vuotias,joten kauhean kauan sitä ei kestänyt.Onnea 1 ½-vuotissynttäreiden johdosta;D
VastaaPoistaYaelian: Kiitos synttarionnitteluista! Lapsen kautta maailma avautuu ihan uudella lailla ja kun lapsi on kuitenkin puoliksi paikallinen, on sita viimeistaan jollakin lailla itsekin sidoksissa lopullisesti yhteisöön.
VastaaPoistaOnnea pikkuneidille! :) Nopeasti se aika vaan lasten kanssa menee! Lasten kasvaessa sita joutuu itsekin monien uusien tilanteiden eteen jota ei aikaisemmin tiennyt olevan. Olen ssman ongelman edessa etta kaiken suomalaisen tutuksi tekemisen eteen joutuu tekemaan tosi paljon toita. Nykyaan katsomme kaikki lastenelokuvat suomeksi, muumejakin silloin talloin. Mutta paakieli on aina se turkki. Vaikka kuinka heille puhun suomea ja luen kirjoja (iltasadut myos suomeksi) ei tunnu vastauksia suomeksi tulemaan. Ehka sitten isompana minun pitaa varmaan ottaa tiukempi linja miten aidin kanssa puhutaan. Pelkaan etta jos nyt rupean nipottamaan haviaa se viimeinenkin into puhua suomea. Ja olen myos huomannut etta lasten kanssa olen ruvennut katsomaan Suomea ihan eri silmalla kun ennen. Suomessakin on itsessaan nyt paljon enemman tekemista ja mielenkiintoisia juttuja tiedossa kun lasten kanssa lomailee. On puuhamaat, lintsit, korkeasaaret, hoplopit ties mita. Tykkaan Suomesta talla hetkella ihan eri tavalla kun ennen lapsia.
VastaaPoistaHeli: Kiitos onnitteluista! Aika menee lapsen kanssa siivilla ja todellakin lapsen kanssa sita nakee Suomen ihan erilailla, ennen siella oli ystavat ja suku, nyt Suomen nakee lapsen mahdollisuuksien kautta. Meillekin on kertynyt jo aikamoiset kasat suomenkielisia lastenelokuvia mutta olen kuullut ihan samaa muilta kaksikielisten lasten aideilta; vallitsevasta kielesta tulee paakieli ja sen toisen kielen kanssa saa todella tehda töita. Pidemmat jaksot Suomessa varmasti vahvistaisivat kielta mutta siihen on harvoin mahdollisuus ja tuo etta aina vastataan turkiksi tekee varmasti valilla turhautuneen olon, luulen kuitenkin etta tarkeinta on etta se suomen kieli rekisteröityy selkaytimeen ja myöhemmin siita on sitten hyötya. Voimia sinulle kielen kanssa!
VastaaPoista