Taapero ja äiti kyläilemässä

Tammikuunhan pitäisi normaalisti olla rauhoittumisen aikaa, tipatonta tai muuten vaan ruotuun palautumista. Tämän vuoden tammikuu on käynnistynyt yllättävän kiireisenä, näin rutiiniin kangistuneelle kotiäidille joka viikonloppuiset menot rankan ( hah) viikon jälkeen ovat urheilusuorituksia, tosin ihania sellaisia. Mikä onkaan ihanampaa kun päästä ystävän luo kylään, istahtaa hämärtyvässä lauantaissa upottavaan tuoliin, viinilasi kädessä, rentoutua, pulista ja nauraa.

Ankaran maamerkki Atakule, jonka alakerrassa oleva kauppakeskus on tällä hetkellä tyhjillään.

Meidät oli kutsuttu yläilmoihin sillä vieraspaikkamme sijaitsee Ankaran yhdellä kukkulalla kerrostalon yläkerroksessa, näkymiä oli ihanan rentouttavaa ihailla. Hyvä seura, maukas ruoka ja rentouttava musiikki, alhaalla Ankaran viikko kääntymässä lopuilleen, ihmiset kiireisinä ruuhkassa matkalla kotiin, kauppaan, kuka minnekin. Alhaalla kadulla kiemurtelee markkinamyyjien kojujen ketju, sateisesta säästä huolimatta kauppa käy. Siellä ylhäällä voi hetken hengähtää, ei kuulu autojen tööttäykset eikä liikenteen loputon surina.

Lauantai markkinat

Turkkilaiset ovat kyllä uskomattomia emäntiä ja isäntiä, sen lisäksi että kodit hohtavat puhtaina ja ruoka on loistavaa, on kaikki otettu aina huomioon. Tytölle on varattu omia leluja kasat huolimatta onko kyseessä lapseton tai perheellinen paikka, aina tulee kutsu jäädä pidemmäksi aikaa, miksei vaikka yöksi ja koko ajan lasit, kupit ja lautaset täyttyvät. Tälläistäkö oli elämä ylimystöllä muinaisessa Roomassa?

Tyttö oli heti kuin kotonaan ja kaaos valmis

Tyttö oli innoissaan maisemista, uusista leluista ja tietenkin leikkipaikoista. Minun silmät rekisteröivät heti mahdolliset rikkoontuvat vaasit, kynttilät ja neitiä kiinnostavat kiikkerät kiipeilypaikat, ihmeellistä on että lapsi käyttäytyy monesti kylässä kotia rauhallisemmin. Päivä kääntyi iltaan, tuli sininen hetki ja valoja syttyi sinne tänne suurkaupungin lähiöissä, sielläkin varmasti kyläiltiin, naurettiin ja odotettiin monen kaupunkilaisen ainoaa vapaapäivää, sunnuntaita.

Lähiöitä ja taustalla lumihuippuiset vuoret

Ennenkuin pimeys laskeutui, kiikaroimme lumihuippuisia vuoria ja kauimmaisia lähiöitä, jossa lunta oli keskustaa huomattavasti enemmin, talojen katotkin ihan valkoisenaan. Tuolla jossakin on myös Elmadağ eli Ankaralaisten laskettelukeskus, en ole käynyt mutta kuulopuheiden mukaan siellä on meininki aika vapaata, sekaisin mäessä pulkat, laskettelijat ja joskus jopa aasit.

Ankara on kummallinen kaupunki, välillä niin ruma että itkettää, kaikessa harmaudessaan jollain lailla liikuttava pääkaupunki. Kalpenee monen pääkaupungin rinnalla mutta ankaralainen on aina ylpeä kotikaupungistaan.

Vesipisaroita pimenevässä illassa

Kuluneen viikon kaupungissa on satanut, eilen Keciörenin kaupunginosassa tulvi vettä talojen alakerroksiin. Tänään satoi tai tihutteli koko päivän, kaupunki näytti harmaimmat ja ankeimmat puolensa matkalla ystävän luo, kunnes se levittäytyi nauhana joka suuntaan, lumihuippuiset vuoret taustalla, sinne hävisi harmaus ja ankeus.

Sininen hetki

Lopulta tuli kotiinpaluun aika, tyttö alkoi näyttää uupumisen merkkejä, mikään ei enää huvittanut ja uni painoi. Taksissa läpi lauantairuuhkan, Ankaran mäkiä ylös ja alas, sadepisaroita ikkunassa. Tytön pudonnutta lelua etsittiin taksikuskin kanssa penkkien alta ja löytyihän sekin, iltapalaa pöytään ja päivä oli valmis. Tyttö simahti olohuoneen lattialle, minä nostin jalat ylös. Ihanaa huomenna on sunnuntai, kyllä sunnuntai on sunnuntai kotiäidillekin.

Pitkän päivän ilta